Joskus minun sisälläni tuntuu elävän kaksi aivan erilaista ihmistä. Ne eivät ole mitenkään riidoissa keskenään, mutta niitä erilaisempia voi olla vaikea löytää.
Toinen näistä on vahva persoona, jolla riittää onnellisuutta ja elämäniloa vaikka muille jakaa. Tämä Hanna on rohkea, puhelias, energinen ja sosiaalinen. Hän ei pelkää mitään eikä ketään. Tällä osalla minua riittää tekemistä ja touhuamista. Hän on menossa aina ja kaikkialle, eikä häntä ole helppo jättää pois porukasta. Hänen on helppo tutustua ja häneen on helppo tutustua. Tämä Hanna on myös äkkipikainen ja loputtoman jääräpäinen. Hänellä on vahvat mielipiteet ja ajatukset, joita vastaan ei kannata sanoa. Tällä Hannalla on voimakas itsetunto ja paljon itseluottamusta. Hän on se Hanna, josta ihmiset voivat pitää ja joka pitää ihmisitä.
Tällaiseksi tunnen itseni pesäpallon, kirjojen ja musiikin vaikutuksesta sekä hyvien kavereiden ja oman perheen kesken. Tämä on se Hanna, josta itse pidän enemmän, mutta joka joskus tuntuu olevan kauempana totuudesta.
Se toinen Hanna on pieni ja rikkinäinen. Hän on ujo ja arka. Hän pelkää uusia tilanteita ja ongelmia. Hän kammoaa riitaa ja tahtoo vetäytyä kaikesta. Hän on yksinäinen susi, joka ei saa suutaan auki varsinkaan uusien ihmisten seurassa. Hänen sydämensä hakkaa oudoissa sosiaalisissa tilanteissa ja häntä jännittää puhua mitään kenellekään. Hän on se heikompi ja säälittävämpi osa, jota joku voisi hyvinkin katsoa kulmakarvat halveksivasti koholla. Hänen asenteensa on lähes aina kielteinen ja epäilevä. Häneen saattaa olla helppo tutustua, mutta todella harvat ovat todella oppineet hänet tuntemaan. Hän on rauhallinen ja yleensä kiltti ja fiksu. Tämä Hanna on myös pääsääntöisesti hyvin tyytymätön itseensä ja joskus muihinkin ihmisiin.
Tämän Hannan tapaa varsinkin kun odotan jotakin tai jotakin odottamatonta tapahtuu. Hänet saattaa löytää myös yksin keskeltä väkijoukkoa tilanteesta, joka jännittää, ellei ahdistakin.
Tämä vuodatus johtui lähiaikoina kokemistani asioista. Olen ollut toisaalta melko helpostilähestyttävä(toivottavasti), iloinen, hyväntuulinen ja kiltti, mutta välillä tunnen olevani todella yksin. Ja joskus pelkään, mitä muut minusta ajattelevat, mietin mitä minun pitäisi ajatella itsestäni ja kaikkea. Välillä tuntuu siltä, että minua yritetään repiä palasiksi, joskus taas näyttää siltä, että joku kursii minua kokoon kovaa vauhtia. Tahtoisinpa tietää, miten asiat todella ovat.
Snow Patrol - Run
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
perjantai 14. tammikuuta 2011
Sekavaa
Ugh!
Olisikohan kiva olla intiaani? Tai FBI-agentti? Tai CSI-agentti(tack Heidi ajatuksesta :D)? Tai... No joo. Siis jos menisi siihen asiaan, eikä haaveilisi. Anteeksi.
Viimeksi kun kirjoittelin, olin vielä lomalla. Nyt on koulu ja treenit ja kaikki alkanut. En ihan itsekään uskoisi sitä, mutta on melko loistava fiilis! Paikat tosin on kipeät eilisten treenien johdosta niin, että puhaltaminenkin sattuuu. Uih. Oli meinaan kiva soittotunti tänään. Tästä lähtien tämä treenien määrä lisääntyykin. Ulvilassa kolme kertaa viikossa, plus Kankaanpäästä määrätyt omatoiminen lenkki ja kuntosali. Ja Kankaanpäähän matkataan kerran viikossa. Tällä viikolla tosin vielä toisen kerran, koska pitää mennä voimaharjoitteluohjelman perehdytykseen ja sovittamaan peli- ja tuulipukua ensi kesää varten. Katsellaan sitten tässä, tuleeko sitä kolmea kertaa viikossa Ulvilassa käytyä, koska ainakin keskiviikko saattaa muotoutua ongelmaksi. Pääsen neljältä koulusta, kävelen kotiin parikymmentä minuuttia. Viideltä alkaisi treenit amiksella, jonne kävelen noin vartin. Kuudelta olisi tarkoitus lopettaa ja seitsemältä alkaa orkesteri. Katsellaan. Voi olla että jää silloin tällöin keskiviikon harkat väliin. Ei sitä aina voi jaksaa. Sellaista se elämä vain on.
Eräs ystäväni alkoi viime kuussa tyrkyttää minulle mangaa luettavaksi. Olen jonkin sarjan jo aiemminkin lukenut, mutta en ihan oikeastaan mitään muuta. Nyt olen kuitenkin lähes totaalisen koukuttunut Death Noteen. Ärsyttävää, hassua, outoa... Mitä se sitten ikinä onkin. Jos joku olisi minulle aiemmin sanonut, että alkaisin jotakin tällaista lukea, en varmaan olisi uskonut. Koko sarjan aihe - tappavia muistikirjoja ja shinigameja ja nimettömiä mestarietsiviä - kuulostaa älyttömältä ja sellaiselta, etten minä välttämättä kiinnostuisi. Liian kummallista. Liian raakaa. Mutta miten väärässä sitä voikaan olla? No niin. Nyt on vähän vaikea lukea mitään muita kirjoja, kun saan suurin piirtein aina kaksi uutta Death Notea lainaksi, kun palautan edellset. Pitäisi ryhdistäytyä, kun koeviikkoonkin on enää kaksi viikkoa!!!
Jep. Palaillaan!
David Archuleta - Something 'Bout Love
Olisikohan kiva olla intiaani? Tai FBI-agentti? Tai CSI-agentti(tack Heidi ajatuksesta :D)? Tai... No joo. Siis jos menisi siihen asiaan, eikä haaveilisi. Anteeksi.
Viimeksi kun kirjoittelin, olin vielä lomalla. Nyt on koulu ja treenit ja kaikki alkanut. En ihan itsekään uskoisi sitä, mutta on melko loistava fiilis! Paikat tosin on kipeät eilisten treenien johdosta niin, että puhaltaminenkin sattuuu. Uih. Oli meinaan kiva soittotunti tänään. Tästä lähtien tämä treenien määrä lisääntyykin. Ulvilassa kolme kertaa viikossa, plus Kankaanpäästä määrätyt omatoiminen lenkki ja kuntosali. Ja Kankaanpäähän matkataan kerran viikossa. Tällä viikolla tosin vielä toisen kerran, koska pitää mennä voimaharjoitteluohjelman perehdytykseen ja sovittamaan peli- ja tuulipukua ensi kesää varten. Katsellaan sitten tässä, tuleeko sitä kolmea kertaa viikossa Ulvilassa käytyä, koska ainakin keskiviikko saattaa muotoutua ongelmaksi. Pääsen neljältä koulusta, kävelen kotiin parikymmentä minuuttia. Viideltä alkaisi treenit amiksella, jonne kävelen noin vartin. Kuudelta olisi tarkoitus lopettaa ja seitsemältä alkaa orkesteri. Katsellaan. Voi olla että jää silloin tällöin keskiviikon harkat väliin. Ei sitä aina voi jaksaa. Sellaista se elämä vain on.
Eräs ystäväni alkoi viime kuussa tyrkyttää minulle mangaa luettavaksi. Olen jonkin sarjan jo aiemminkin lukenut, mutta en ihan oikeastaan mitään muuta. Nyt olen kuitenkin lähes totaalisen koukuttunut Death Noteen. Ärsyttävää, hassua, outoa... Mitä se sitten ikinä onkin. Jos joku olisi minulle aiemmin sanonut, että alkaisin jotakin tällaista lukea, en varmaan olisi uskonut. Koko sarjan aihe - tappavia muistikirjoja ja shinigameja ja nimettömiä mestarietsiviä - kuulostaa älyttömältä ja sellaiselta, etten minä välttämättä kiinnostuisi. Liian kummallista. Liian raakaa. Mutta miten väärässä sitä voikaan olla? No niin. Nyt on vähän vaikea lukea mitään muita kirjoja, kun saan suurin piirtein aina kaksi uutta Death Notea lainaksi, kun palautan edellset. Pitäisi ryhdistäytyä, kun koeviikkoonkin on enää kaksi viikkoa!!!
Jep. Palaillaan!
David Archuleta - Something 'Bout Love
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Go the Distance
I have often dreamed
Of a far off place
Where a hero's welcome
Would be waiting for me
Where the crowds will cheer
When they see my face
And a voice keeps saying
This is where I'm meant to be
I'll be there someday
I can go the distance
I will find my way
If I can be strong
I know ev'ry mile
Will be worth my while
When I go the distance
I'll be right where I belong
Down an unknown road
To embrace my fate
Though the road may wander
It will lead me to you
And a thousand years
Would be worth the wait
It may take a lifetime
But somehow I'll see it through
And I won't look back
I can go the distance
And I'll stay on track
No I won't accept defeat
It's an uphill slope
But I won't lose hope
Till I go the distance
And my journey is complete
But to look beyond the glory is the hardest part
For a hero's strength is measured by his heart
Like a shooting star
I can go the distance
I will search the world
I will face its harms
I don't care how far
I can go the distance
TillI find my hero's welcome
Waiting in your arms...
I will search the world
I will face its harms
TillI find my hero's welcome
Waiting in your arms...
Lucas Grabeelin versio
Disneyn Herkules-elokuvasta. Varmaan leffan ainoa biisi, josta pidän.
Of a far off place
Where a hero's welcome
Would be waiting for me
Where the crowds will cheer
When they see my face
And a voice keeps saying
This is where I'm meant to be
I'll be there someday
I can go the distance
I will find my way
If I can be strong
I know ev'ry mile
Will be worth my while
When I go the distance
I'll be right where I belong
Down an unknown road
To embrace my fate
Though the road may wander
It will lead me to you
And a thousand years
Would be worth the wait
It may take a lifetime
But somehow I'll see it through
And I won't look back
I can go the distance
And I'll stay on track
No I won't accept defeat
It's an uphill slope
But I won't lose hope
Till I go the distance
And my journey is complete
But to look beyond the glory is the hardest part
For a hero's strength is measured by his heart
Like a shooting star
I can go the distance
I will search the world
I will face its harms
I don't care how far
I can go the distance
TillI find my hero's welcome
Waiting in your arms...
I will search the world
I will face its harms
TillI find my hero's welcome
Waiting in your arms...
Lucas Grabeelin versio
Disneyn Herkules-elokuvasta. Varmaan leffan ainoa biisi, josta pidän.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Lumituiskusta ja roolipelaamisesta
Ulkona sataa lunta. Tai ei oikeastaan edes sada, vaan tuiskuaa. Sitä tulee taivaantäydeltä. Ihanan näköistä, mutta samalla jotenkin surullista. Ihan kuin lumi koettaisi peitellä jotakin. Pyry muistuttaa minua parin vuoden takaisesta kohtauksesta. Kello oli ehkä puoli viisi tai jotakin, kun odotin tienpäässä orkesterikaveriani, jonka kyydillä minun oli tarkoitus mennä kaupunkiin. Luokseni tuli kaksi pikkupoikaa, jotka kysyivät, tiedänkö missä joku paikka on. En tiennyt. En osannut neuvoa heitä, ja sitten he lähtivät. Oli pimeä ja lunta satoi enemmän kuin pitkään aikaan. Paljon siis. Hetken päästä auto tuli ja minäkin lähdin. En vain voi olla vieläkään miettimättä, löysivätkö he etsimänsä. Luultavasti, koska en kuullut myöhemminkään, että kukaan olisi kadonnut tai mitään. Mutta jotenkin se jäi mieleen. Hassua, mitä kaikkea ihminen muistaakin.
Aloittelin tänään lukemisen koeviikkoa varten. Maantietoa kahlasin kolmisenkymmentä sivua. Ehkä se siitä kehittyy jonakin päivänä. Nyt on menossa Coldplay putki ja blogien etsintä. Pitäisi ehkä kirjoitellakin. Tai ainakin vastailla roolipeleihin, mutta nyt olen jäässä. Ei huvita. Tai huvittaisi ehkä, mutta tuntuu, että jotakin on jäänyt tekemättä, enkä siksi saa tehtyä mitään muutakaan.
Vaikka en itse sitä usko, olen pelannut roolipelejä jo kai kaksi tai kolme vuotta. Sinänsä kummallista, etten muista, koska olen aloittanut. Yleensä muistan sellaiset pienet yksityiskohdat hyvin, mutta nyt en. Ehkä se tarkoittaa sitä, ettei roolipelejä ajatellessa kokemuksella tai aloitusajankohdalla ole väliä? Tosin minä voin kertoa, ettei se pidä paikkaansa. Kokemuksella on väliä, enemmän kuin uskoisikaan. Vaikkei sekään tietysti päde kaikkien kohdalla. Olen itsekin pelannut melko vähän aikaa vasta. Tai sekin tietysti riippuu siitä, mihin vertaa. Voisin kuitenkin sanoa, että siihen nähden olen melko kokematon pelaaja, että pyöritän kahden ystäväni kanssa lähes viidenkymmenen hahmon peliksi paisunutta, melkoisen suosittua sisäoppilaitosroolipeliä. En ole kuitenkaan erityisen hyvä pelaaja. Vaikken kyllä huonokaan. Tai mistäpä sitä tietää. Joku voi pitää pelityylistäni, joku toinen taas ei.
Viime aikoina on kuitenkin ollut hinku tehdä uusi hahmo. Ja pari "mallia" olisikin suunnitteilla, vaikka tuskin kumpaakaan toteutan. En ole kovin hyvä pelaamaan tyttöhahmoilla, mutta Saint Walden's Schooliin olisi lähes pakko tehdä tyttö, koska poikien maksimimäärä on lähestymässä ja minulla on poikia jo kolme. Hups. No katsellaan katsellaan. Ehkäpä päädyn tekemään uutta hahmoa. Ehkä en.
No, nyt lisää Coldplayta ja ehkä alan kirjoittamaan jotakin muutakin kuin tätä. :)
Coldplay - The Hardest Part
Aloittelin tänään lukemisen koeviikkoa varten. Maantietoa kahlasin kolmisenkymmentä sivua. Ehkä se siitä kehittyy jonakin päivänä. Nyt on menossa Coldplay putki ja blogien etsintä. Pitäisi ehkä kirjoitellakin. Tai ainakin vastailla roolipeleihin, mutta nyt olen jäässä. Ei huvita. Tai huvittaisi ehkä, mutta tuntuu, että jotakin on jäänyt tekemättä, enkä siksi saa tehtyä mitään muutakaan.
Vaikka en itse sitä usko, olen pelannut roolipelejä jo kai kaksi tai kolme vuotta. Sinänsä kummallista, etten muista, koska olen aloittanut. Yleensä muistan sellaiset pienet yksityiskohdat hyvin, mutta nyt en. Ehkä se tarkoittaa sitä, ettei roolipelejä ajatellessa kokemuksella tai aloitusajankohdalla ole väliä? Tosin minä voin kertoa, ettei se pidä paikkaansa. Kokemuksella on väliä, enemmän kuin uskoisikaan. Vaikkei sekään tietysti päde kaikkien kohdalla. Olen itsekin pelannut melko vähän aikaa vasta. Tai sekin tietysti riippuu siitä, mihin vertaa. Voisin kuitenkin sanoa, että siihen nähden olen melko kokematon pelaaja, että pyöritän kahden ystäväni kanssa lähes viidenkymmenen hahmon peliksi paisunutta, melkoisen suosittua sisäoppilaitosroolipeliä. En ole kuitenkaan erityisen hyvä pelaaja. Vaikken kyllä huonokaan. Tai mistäpä sitä tietää. Joku voi pitää pelityylistäni, joku toinen taas ei.
Viime aikoina on kuitenkin ollut hinku tehdä uusi hahmo. Ja pari "mallia" olisikin suunnitteilla, vaikka tuskin kumpaakaan toteutan. En ole kovin hyvä pelaamaan tyttöhahmoilla, mutta Saint Walden's Schooliin olisi lähes pakko tehdä tyttö, koska poikien maksimimäärä on lähestymässä ja minulla on poikia jo kolme. Hups. No katsellaan katsellaan. Ehkäpä päädyn tekemään uutta hahmoa. Ehkä en.
No, nyt lisää Coldplayta ja ehkä alan kirjoittamaan jotakin muutakin kuin tätä. :)
Coldplay - The Hardest Part
tiistai 4. tammikuuta 2011
Rikkinäiset elämät ja vähän omaa rauhaa
On ollut tosi saamaton olo koko päivän, vaikka oikeastaan olen saanut vaikka mitä tehtyä. Mantsan tehtävät on hoidettu, huomiselle merkattu kuntopiiri väännetty läpi, klarinettia soitettu, astianpesukone tyhjennetty ja täytetty, ruokaa laitettu ja syötykin. Lisäksi olen ehtinyt olla koneella, katsoa telkkaria ja suunnitella lenkille lähtöä. Haha. Kyllä minä tästä lähdenkin. Kohta. Kävelemään. Tänään aion suosiolla jättää juoksemisen väliin ja vain nauttia talvi-ilmasta! Ah, ihanuutta!
Aiemmat blogikirjoitukseni ovat saattaneet kuulostaa melko masentavilta. Niitä kirjoittaessani olen ollut masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Mutta nyt kun niitä hetkiä ajattelee jälkeenpäin, tiedän, että se on ollut ohimenevää. Toisinaan tuntuu, ettei jaksaisi tehdä yhtään mitään, ettei mikään kuitenkaan onnistu ja että joka tapauksessa on huono kaikessa, mutta mitä enemmän sitä miettii, sitä paremmin tajuaa, miten väärin on ajatella niin. Olen loppujen lopuksi tyytyväinen itseeni, tyytyväinen elämääni ja oikeastaan melko lailla kaikkeen muuhunkin. TIetysti minussa on virheitä ja minä teen virheitä, mutta niiden kanssa on vain pakko oppia elämään. Ja vaikka kuinka nyt sanonkin, että virheet on okei ja ettei niitä tarvitse hävetä, tiedän, että minulla tulee olemaan vielä hankalaa niiden kanssa. Inhoan omaa epätäydellisyyttäni ja sitä, että epäonnistun jossakin. Inhoan sitä myös muissa ihmisissä ja sen vuoksi olen liian vaativainen. Odotan kaikilta sitä samaa täydellisyyden tavoittelua, mikä on varomatonta. Jos menen liian pitkälle, voin menettää kaiken ja kaikki.
Vaikka välillä väitän ja ajattelen muuta, minulla on hyvä itsetunto ja olen onnellinen. Elämäni kulkee niitä ratoja, joita sen kuuluukin, enkä toivoisi siltä juuri mitään muuta. Minun käy sääliksi ihmisiä, jotka eivät huomaa omaa erikoislaatuisuuttaan ja omia hyviä puoliaan. Minusta sellainen voitaisiin laskea sairaudeksi - ja kai se lasketaankin. Kuka muu meistä muka ajattelisi mitään hyvää, ellemme itse tee sitä?
Tämä vuodatus lähti oikeastaan siitä, että olen eilen ja tänään lukenut ystäväni linkittämää blogia. Kirjoittaja on 17-vuotias tyttö, jonka elämä on poissa paikaltaan kaikkine masennuksineen ja sairauksineen. En tahtoisi sellaista elämää ikinä. Miten tällaisia sairauksia syntyy? Miten joku voi mennä niin pahasti rikki, kuin tämä tyttö tuntuu menneen? Toivon vain, että osaisin oikeasti auttaa, mutta tiedän etten voi. Ei siihen varmaan pysty enää kukaan muu, kuin hän itse.
Rascal Flatts - Feels Like Today
Aiemmat blogikirjoitukseni ovat saattaneet kuulostaa melko masentavilta. Niitä kirjoittaessani olen ollut masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Mutta nyt kun niitä hetkiä ajattelee jälkeenpäin, tiedän, että se on ollut ohimenevää. Toisinaan tuntuu, ettei jaksaisi tehdä yhtään mitään, ettei mikään kuitenkaan onnistu ja että joka tapauksessa on huono kaikessa, mutta mitä enemmän sitä miettii, sitä paremmin tajuaa, miten väärin on ajatella niin. Olen loppujen lopuksi tyytyväinen itseeni, tyytyväinen elämääni ja oikeastaan melko lailla kaikkeen muuhunkin. TIetysti minussa on virheitä ja minä teen virheitä, mutta niiden kanssa on vain pakko oppia elämään. Ja vaikka kuinka nyt sanonkin, että virheet on okei ja ettei niitä tarvitse hävetä, tiedän, että minulla tulee olemaan vielä hankalaa niiden kanssa. Inhoan omaa epätäydellisyyttäni ja sitä, että epäonnistun jossakin. Inhoan sitä myös muissa ihmisissä ja sen vuoksi olen liian vaativainen. Odotan kaikilta sitä samaa täydellisyyden tavoittelua, mikä on varomatonta. Jos menen liian pitkälle, voin menettää kaiken ja kaikki.
Vaikka välillä väitän ja ajattelen muuta, minulla on hyvä itsetunto ja olen onnellinen. Elämäni kulkee niitä ratoja, joita sen kuuluukin, enkä toivoisi siltä juuri mitään muuta. Minun käy sääliksi ihmisiä, jotka eivät huomaa omaa erikoislaatuisuuttaan ja omia hyviä puoliaan. Minusta sellainen voitaisiin laskea sairaudeksi - ja kai se lasketaankin. Kuka muu meistä muka ajattelisi mitään hyvää, ellemme itse tee sitä?
Tämä vuodatus lähti oikeastaan siitä, että olen eilen ja tänään lukenut ystäväni linkittämää blogia. Kirjoittaja on 17-vuotias tyttö, jonka elämä on poissa paikaltaan kaikkine masennuksineen ja sairauksineen. En tahtoisi sellaista elämää ikinä. Miten tällaisia sairauksia syntyy? Miten joku voi mennä niin pahasti rikki, kuin tämä tyttö tuntuu menneen? Toivon vain, että osaisin oikeasti auttaa, mutta tiedän etten voi. Ei siihen varmaan pysty enää kukaan muu, kuin hän itse.
Rascal Flatts - Feels Like Today
maanantai 3. tammikuuta 2011
Harder than it seems
Pitkästä aikaa pitäisi varmaan tännekin kirjoittaa, vaikka ei tunnu olevan mitään kerrottavaa. En jaksaisi selittää pitkää pätkää joulusta ja uudesta vuodesta, jotka kuitenkin toistuvat samantyylisinä joka vuosi. Samat naamat, samat touhut, jopa samat ruoat! Uutena vuonnakin! Kalaa, uunimakkaraa, kana-pekonikeittoa. Hyväähän se on, eikä se haittaa, kun kerran vuodessa syödään samat ruoat - jos ollaan Eurajoella, kuten tänä vuonna, mutta vähän se pistää naurattamaan. Jouluruoista en edes puhu. Niistä ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Hah.
Olen kuitenkin tällä hetkellä harvinaisen onnellinen. Joululomaa on lähes viikko jäljellä ja muutenkin kaikki tuntuu hymyilevän. Tosin ajatus laatikossa odottavista koulutehtävistä vetää fiiliksiä vähän alas, mutta onneksi niitä ehtii miettiä vaikka huomenna. Tänään ei vain jaksa kiinnostaa.
Lähiaikoina olen huomannut, että TV-sarjaan koukuttumiseen riittää yksi tai kaksi jaksoa, jos ne vain sattuvat olemaan sellaisia, jotka kiehtovat. Valitettavasti näin kävi Criminal Mindsin kanssa. En tosin kovin montaa jaksoa ole sitä edes netistä katsonut, sillä neljän tuotantokauden kahlaaminen läpi tuntuu aika turhauttavalta. Sen verran pitkällä sarja nimittäin Suomessa jo on. USA:ssa kuudes kausi on jo puolivälissä. Sarjaan kohdistuvaa "nälkää" olenkin yrittänyt sulatella Youtuben fanivideoilla ja fanien kirjoittamilla tarinoilla. Mikäs siinä. Voihan sitä aikaa niinkin tappaa - vaikka se tarkoittaakin lisää dataamista. Huoh.
Kirjoittaminen on ollut takkuista lähiaikoina. Kumman hitaasti tuntuvat aivot toimivan, enkä paljon mitään ole saanut aikaiseksi. Ystäväni, jole lupasin seuraavani kokonaisen kirjoitelmani lähettää, kyselee tekstin perään melkoisen kärkkäästi. Harmillista on, ettei "Lopulta enkelikin putoaa" nousekaan jaloilleen(vai pitäisikö sanoa siivilleen), aivan niin nopeasti, kuin olisin toivonut. Tarkoitus oli kirjoittaa teksti loppuun jo ennen vuoden vaihdetta, mutta tässä sitä taas ollaan. Keskeneräinen teksti ja tammikuun alku. Hip hurraa! Ehkä se on sitten valmis ennen seuraavaa vuodenvaihdetta. Voihan sitä toivoa.
Muuten elämä kyllä hymyilee. Lukion aloittamisen jälkeen olen saanut paljon uusia kavereita, siirtynyt Kankaanpäähän pelaamaan ja uskaltautunut laskemaan poikiakin kaveripiiriini. Sinänsä hassua, etten ole aiemmin sitä tehnyt. Ja mikä vielä hassumpaa, eräskin poika antoi pienen vihjailun jälkeen pyytämättä puhelinnumeronsa. Olin täpinöissäni, sillä harvemmin tapaa yhtä mukavaa poikaa, kuin tämä kyseinen yksilö.
Sen sijaan ystävyyssuhteeni erään aiemmin mainitun henkilön kanssa lienee täysin poikki. Juurikaan emme ole puhelleet, eikä se, jos rehellisesti sanon, haittaa lähes lainkaan. Tietysti tuntuu pahalta tajuta, että on ollut toiselle vain välivaihe. Olen ollut sitä silti monelle muullekin, joten ehkä sen alkaa tajuta. Tosin tässä ihmissuhteessa olin aiempaa syvempänä. En vain tajua, miten joku sanoo, ettei voi luottaa kehenkään ja heti kun löytää jonkun, jota todennäköisesti pitää minua parempana ihmisenä(ei ihme, en ole kovinkaan hyvä ihminen), hyppääkin tämän kanssa vaikka millaisiin seikkailuihin, antaen täyden luottamuksensa. Ehkä kyse ei ollutkaan luottamisesta yleensä, vaan minuun luottamisesta. Tai sitten vaihtoehtoisesti painostin liikaa. Ehkä vaadin ihmisiltä liikaa ja odotan, että he pyrkivät samaan mihin minäkin. Ja minähän en luovuta ennen täydellisyyttä - vaikka en siihen koskaan pääsekään.
Tässä oli vuoden 2011 ensimmäinen päivitys. Ehkäpä kirjoitusvälit tästä eteenpäin lyhenevät. Kiitos ja näkemiin.
Olen kuitenkin tällä hetkellä harvinaisen onnellinen. Joululomaa on lähes viikko jäljellä ja muutenkin kaikki tuntuu hymyilevän. Tosin ajatus laatikossa odottavista koulutehtävistä vetää fiiliksiä vähän alas, mutta onneksi niitä ehtii miettiä vaikka huomenna. Tänään ei vain jaksa kiinnostaa.
Lähiaikoina olen huomannut, että TV-sarjaan koukuttumiseen riittää yksi tai kaksi jaksoa, jos ne vain sattuvat olemaan sellaisia, jotka kiehtovat. Valitettavasti näin kävi Criminal Mindsin kanssa. En tosin kovin montaa jaksoa ole sitä edes netistä katsonut, sillä neljän tuotantokauden kahlaaminen läpi tuntuu aika turhauttavalta. Sen verran pitkällä sarja nimittäin Suomessa jo on. USA:ssa kuudes kausi on jo puolivälissä. Sarjaan kohdistuvaa "nälkää" olenkin yrittänyt sulatella Youtuben fanivideoilla ja fanien kirjoittamilla tarinoilla. Mikäs siinä. Voihan sitä aikaa niinkin tappaa - vaikka se tarkoittaakin lisää dataamista. Huoh.
Kirjoittaminen on ollut takkuista lähiaikoina. Kumman hitaasti tuntuvat aivot toimivan, enkä paljon mitään ole saanut aikaiseksi. Ystäväni, jole lupasin seuraavani kokonaisen kirjoitelmani lähettää, kyselee tekstin perään melkoisen kärkkäästi. Harmillista on, ettei "Lopulta enkelikin putoaa" nousekaan jaloilleen(vai pitäisikö sanoa siivilleen), aivan niin nopeasti, kuin olisin toivonut. Tarkoitus oli kirjoittaa teksti loppuun jo ennen vuoden vaihdetta, mutta tässä sitä taas ollaan. Keskeneräinen teksti ja tammikuun alku. Hip hurraa! Ehkä se on sitten valmis ennen seuraavaa vuodenvaihdetta. Voihan sitä toivoa.
Muuten elämä kyllä hymyilee. Lukion aloittamisen jälkeen olen saanut paljon uusia kavereita, siirtynyt Kankaanpäähän pelaamaan ja uskaltautunut laskemaan poikiakin kaveripiiriini. Sinänsä hassua, etten ole aiemmin sitä tehnyt. Ja mikä vielä hassumpaa, eräskin poika antoi pienen vihjailun jälkeen pyytämättä puhelinnumeronsa. Olin täpinöissäni, sillä harvemmin tapaa yhtä mukavaa poikaa, kuin tämä kyseinen yksilö.
Sen sijaan ystävyyssuhteeni erään aiemmin mainitun henkilön kanssa lienee täysin poikki. Juurikaan emme ole puhelleet, eikä se, jos rehellisesti sanon, haittaa lähes lainkaan. Tietysti tuntuu pahalta tajuta, että on ollut toiselle vain välivaihe. Olen ollut sitä silti monelle muullekin, joten ehkä sen alkaa tajuta. Tosin tässä ihmissuhteessa olin aiempaa syvempänä. En vain tajua, miten joku sanoo, ettei voi luottaa kehenkään ja heti kun löytää jonkun, jota todennäköisesti pitää minua parempana ihmisenä(ei ihme, en ole kovinkaan hyvä ihminen), hyppääkin tämän kanssa vaikka millaisiin seikkailuihin, antaen täyden luottamuksensa. Ehkä kyse ei ollutkaan luottamisesta yleensä, vaan minuun luottamisesta. Tai sitten vaihtoehtoisesti painostin liikaa. Ehkä vaadin ihmisiltä liikaa ja odotan, että he pyrkivät samaan mihin minäkin. Ja minähän en luovuta ennen täydellisyyttä - vaikka en siihen koskaan pääsekään.
Tässä oli vuoden 2011 ensimmäinen päivitys. Ehkäpä kirjoitusvälit tästä eteenpäin lyhenevät. Kiitos ja näkemiin.
lauantai 21. elokuuta 2010
Pesäpalloilun ihmeet
"Hanna pelaa tiistaina vielä yhden pelin ja alkaa sitten odotella talvikautta, jos vaikka treenaisi kunnolla virheet pelaamisesta pois. -.-"
Näin alkaa kesän pesäpallokausi lähestyä päätöstään. Vielä yksi peli Kokemäellä olisi jäljellä. Sitä lähdetään tietty pelaamaan täysillä ja voittoa hakemaan(tai ainakin minä aion lähteä sillä asenteella). Takana on tosi vasta viisi voittoa ja lukuisia tappioita, joten taistelufiilis voi olla yhdellä jos toisella hieman alhainen. No joo, kyllähän se melkolailla tiedettiin, miten tänä vuonna käy, vaikka hetken näytti valoisalta. Mutta todellakin vain hetken ja sekin vain harjoituksissa. Peleissä varmemmat otteet alkoivat vasta aluesarjassa, eikä senkään alku näyttänyt vahvalta. Ensimmäiset voitot otettiinkin vasta Oulun valtakunnallisella Nuorisoleirillä, joka joukkueen vanhemmille osapuolille(minut mukaan lukien) oli viimeinen laatuaan. Hieman jää ikävä leirielämää, vaikka ehkä sitä vielä tuomaroimaan eksytään muutamana vuonna. Jää nähtäväksi.
Tuomaroinnitkin on melkein hoidettu tältä erää. Kaksi olisi jäljellä, maanantaina ja sitten viikon päästä maanantaina. Kaksi hieman eritasoista peliä vihellettävänä hieman eritasoisilta paikoilta. D-tyttöjen alempaa jatkosarjaa syöttötuomarina ja Miesten maakuntasarjaa takarajalla(vaikka ihan hyvin voisin toimia kakkosellakin). Tuomarinhommiin olen tänä vuonna löytänyt aivan uudenlaisen kosketuksen. Tuntui hyvältä seisoa arvo-ottelussa tuomarien rivissä, viheltää peli käyntiin, pitää alkupuhuttelut ja kaikkea. Kyseessä oli tosin D-tyttöjen pelisarjan peli, Itä-Länsi, mutta yhtä kaikki se oli upea kokemus. Myös viimeisin komennus Miesten ykköspesiksen pesätuomariksi oli aika huima. Viime vuonna kun en kuulemma ollut tarpeeksi kokenut edes takarajalle. Näin tosin sanoi oman seuramme nuorisojaoston puheenjohtaja(pelasin eri seurassa kuin tuomaroin), joka ei arvosta meitä tyttöjä nimeksikään. Eikä juuri koko seura muutenkaan ole järin kiinnostunut tytöistä. Sanoisiko jotain se, ettei tyttöjen pelejä merkata etusivulle, yksikään tyttö ei ole saanut tuomaritulokas-palkintoa(jos vielä joskus osuu minun kohdalleni, nauran itseni kipeäksi, sillä viisi vuotta tuomarointikokemusta ei ehkä oikeuta sanomaan minua tulokkaaksi). No, tällaisten juttujen kanssa oppii kaiketi elämään. Jos ei helposti niin sitten vaikeamman kautta.
Viime pelissä satuin manaamaan omaa peliäni ja valmentajani totesi rauhoittavasti, että kaikille tulee huonoja päiviä. Omasta mielestä on vain koko kausi mennyt päin mäntyä. Olihan Ernolla tähänkin vastaus. Parempaan suuntaan se on mennyt. Ja lisäksi pelin jälkeen kuulin, että monessa paikassa peluuttaminen on kohteliaisuus. Lämmitti mieltä, kun ottaa huomioon, että olen yksi harvoja joukkueen pelaajia, jolla ei selkeää paikkaa ulkokentällä ole. Silti en ole jokeriksi päätynyt. Päin vastoin, tältä kaudelta löytyy yksi kokonainen peli jokerina(leirillä neljä vuoroparia) sekä puolikas jakso, sillä jouduin poistumaan paikalta. Eli pelipaikkani lunastin kuitenkin jo kauden alussa, vaikkei sitä ehkä olisi uskonut. No.. keskinkertainen fiilis kaudesta jää, ellei nyt viimeinen peli sitten luista aivan odottamattoman hyvin. Sekin kyllä voisi tapahtua. Katsellaan.
Se on nyt moro. Ensi kerralla ehkä tunnelmia lukiolaiselämästä.
Näin alkaa kesän pesäpallokausi lähestyä päätöstään. Vielä yksi peli Kokemäellä olisi jäljellä. Sitä lähdetään tietty pelaamaan täysillä ja voittoa hakemaan(tai ainakin minä aion lähteä sillä asenteella). Takana on tosi vasta viisi voittoa ja lukuisia tappioita, joten taistelufiilis voi olla yhdellä jos toisella hieman alhainen. No joo, kyllähän se melkolailla tiedettiin, miten tänä vuonna käy, vaikka hetken näytti valoisalta. Mutta todellakin vain hetken ja sekin vain harjoituksissa. Peleissä varmemmat otteet alkoivat vasta aluesarjassa, eikä senkään alku näyttänyt vahvalta. Ensimmäiset voitot otettiinkin vasta Oulun valtakunnallisella Nuorisoleirillä, joka joukkueen vanhemmille osapuolille(minut mukaan lukien) oli viimeinen laatuaan. Hieman jää ikävä leirielämää, vaikka ehkä sitä vielä tuomaroimaan eksytään muutamana vuonna. Jää nähtäväksi.
Tuomaroinnitkin on melkein hoidettu tältä erää. Kaksi olisi jäljellä, maanantaina ja sitten viikon päästä maanantaina. Kaksi hieman eritasoista peliä vihellettävänä hieman eritasoisilta paikoilta. D-tyttöjen alempaa jatkosarjaa syöttötuomarina ja Miesten maakuntasarjaa takarajalla(vaikka ihan hyvin voisin toimia kakkosellakin). Tuomarinhommiin olen tänä vuonna löytänyt aivan uudenlaisen kosketuksen. Tuntui hyvältä seisoa arvo-ottelussa tuomarien rivissä, viheltää peli käyntiin, pitää alkupuhuttelut ja kaikkea. Kyseessä oli tosin D-tyttöjen pelisarjan peli, Itä-Länsi, mutta yhtä kaikki se oli upea kokemus. Myös viimeisin komennus Miesten ykköspesiksen pesätuomariksi oli aika huima. Viime vuonna kun en kuulemma ollut tarpeeksi kokenut edes takarajalle. Näin tosin sanoi oman seuramme nuorisojaoston puheenjohtaja(pelasin eri seurassa kuin tuomaroin), joka ei arvosta meitä tyttöjä nimeksikään. Eikä juuri koko seura muutenkaan ole järin kiinnostunut tytöistä. Sanoisiko jotain se, ettei tyttöjen pelejä merkata etusivulle, yksikään tyttö ei ole saanut tuomaritulokas-palkintoa(jos vielä joskus osuu minun kohdalleni, nauran itseni kipeäksi, sillä viisi vuotta tuomarointikokemusta ei ehkä oikeuta sanomaan minua tulokkaaksi). No, tällaisten juttujen kanssa oppii kaiketi elämään. Jos ei helposti niin sitten vaikeamman kautta.
Viime pelissä satuin manaamaan omaa peliäni ja valmentajani totesi rauhoittavasti, että kaikille tulee huonoja päiviä. Omasta mielestä on vain koko kausi mennyt päin mäntyä. Olihan Ernolla tähänkin vastaus. Parempaan suuntaan se on mennyt. Ja lisäksi pelin jälkeen kuulin, että monessa paikassa peluuttaminen on kohteliaisuus. Lämmitti mieltä, kun ottaa huomioon, että olen yksi harvoja joukkueen pelaajia, jolla ei selkeää paikkaa ulkokentällä ole. Silti en ole jokeriksi päätynyt. Päin vastoin, tältä kaudelta löytyy yksi kokonainen peli jokerina(leirillä neljä vuoroparia) sekä puolikas jakso, sillä jouduin poistumaan paikalta. Eli pelipaikkani lunastin kuitenkin jo kauden alussa, vaikkei sitä ehkä olisi uskonut. No.. keskinkertainen fiilis kaudesta jää, ellei nyt viimeinen peli sitten luista aivan odottamattoman hyvin. Sekin kyllä voisi tapahtua. Katsellaan.
Se on nyt moro. Ensi kerralla ehkä tunnelmia lukiolaiselämästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)