Miten voi rakastaa toista ihmistä niin paljon, että kun vain ajatteleekin tätä, alkaa itkettää? Miten voi rakastaa toista ihmistä niin paljon, että kun näkee tämän kurjassa kunnossa, kyyneleitä ei voi estää? Miten voi rakastaa toista ihmistä niin paljon, että kun kaikki onkin hyvin, tulee itku silti?
Syöpä.
Monen elämät kaatuvat. Monet kärsivät. Toisilla kiakki menee hyvin. Toiset eivät enää koskaan palaa normaaliin elämään.
Isä.
Mummi.
Isällä on aivosyöpä. Tai kasvain. Syöväksi sanottiin papereissa. Vanha juttu jo. Se leikattiin ensimmäisen kerran, kun en ollut vielä syntynytkään. Toisen kerran muutama viikko sitten. Kun näin isän leikkauksen jälkeen, hän ei oikeastaan puhunut. Sanat olivat hukassa. Nyt se on kotona. Kävely on hankalaa. Välillä huimaa. Masennuksen esi-aste. Makaa sängyssä. Nukkuu päivät pitkät. Saa sen joskus ylös. Kävelylle, syömään, mummia katsomaan. Ei se myönnä, että sillä olisi mikään hätänä. Silti vaan tuntuu olevan.
Mummilla, isän äidillä, on keuhkosyöpä. Se makaa sairaalasängyssä, korisee aina silloin tällöin. Ei syö, ei juo, ei juuri puhu tai pysy edes hereillä. Elinaikaa jäljellä muutama päivä. Kuolema tulee ja korjaa. Tuntuu kamalalta toivoa, että kaikki päättyisi nopeasti. Että Mummi kuolisi pian pois. Ei tarvitsisi enää kärsiä, vaikka eihän kai kipuja ole. Sellaiset lääkitykset.
Elämä turmeli tämänkin hyvän
siniset silmät
kasvot viattomat
kärsimys ja tuska
onnettomat vailla ääntä
hymyilevä suu
pisamat poskilla
suuremmat puolet
ei mitään enää peitetä
valkeat kädet
sormet hyväntekijän
suojele maailmalta
onnesi vie turvaan
sammuva valo
menneisyys pyyhitään
kuoleva hymy
ja tummuvat kädet
sormien väliin mustat juovat
elämä turmeli tämänkin hyvän
Ai niin. Ja sain ajokortin, mutta en päässyt äänestämään.
