Viimeistä viedään

Niinpä, viimeistä viedään. En nyt tarkoita, että olisin lopettamassa bloggauksen, kaikkea muuta. Tämä on oletettavasti viimeinen kerta kun postaan näin alaikäisenä. Tosiaan, tasan viikon päästä voin ilmoittaa iäkseni 18-vuotta, eikä elämässä ole sen jälkeen enää samanlaisia rajoituksia kuin ennen. Tämän kunniaksi en oikeastaan mitään sen erikoisempaa postausta suunnitellut, vaan saatte vain lueskella päivitystä minun elämästäni tällä hetkellä.

Tässä samalla seurailen presidentinvaalien ääntenlaskentaa(en siis telkkarista, ihan netistä vaan), ja toivon, että saadaan vielä kahden kierroksen vaalit. Hiukan jäisi harmittamaan, jos nyt tulisi Suomen historiassa ensimmäinen kerta, kun presidentin vaalit ratkeaisivat ensimmäisellä kierroksella, enkä pääsisikään äänestämään. Olisinkin viikkoa vanhempi!! Hirvittävän paljon en vaalikeskusteluja ole ajan puutteen vuoksi seurannut, mutta sen verran, että tiedän, ketä en ainakaan presidentiksi tahdo.

Eilen käytiin KaMan likkojen kanssa avaamassa hallipelikausi Raumalla. Tulos oli heikko, mutta kokemus oli arvokas ja varmasti avasi silmiä ja nosti ainakin minun harjoitusmotivaatiotani. Olen muutenkin ollut paljon tiukemmin kiinni pesäpallossa ja huomannut miten paljon sitä oikeasti rakastan. Sama pätee musiikkiin. Suoritinkin 3/3-tutkintoni joulun alla. Arvosanakseni sain erinomainen(21/25)ja olin ihan mielettömän iloinen ja yllättynyt. Työ kantoi tulosta ja saa olla tyytyväinen.

Autokoulu on vielä hiukan kesken. Huomenna liukkaan radalle ja sitten olisi vielä kaksi normaalia ajotuntia ja lisäksi kirjallisen harjoittelua... Ehkäpä sitä helmikuun puoliväliin mennessä voisi esitellä väliaikaista ajolupaa kaikille vastaantulijoille, jotka vain viitsivät kuunnella. Hah!








Näin tulevan merkkipäiväni kunniaksi voisin jopa ilmoittaa tekeväni kysymyspostauksen, mikäli tarpeeksi kysymyksiä tulee. Eli, jos jokin mietityttää tai muuten vain huvittaa kysyä, laita ihmeessä kommenttia tulemaan!

(P.S. Haavisto nousee!)

The Cold and The Dark

It’s the winter. The most dreaded of the seasons. The saddest and the hardest.
You sit with me. Every night. And together we try to see the better sides of it. We seek comfort from each other and we swear that none else will have to know our strongest fears, greatest beasts.

It’s not the dark. It’s the cold that drives me mad. In my world it has long, strong fingers and it crawls easily under my skin, tearing me apart. And it sees every single bit of my life. Sees it. Hears it. Feels it. And I cannot get a control over what I show. It’s there wherever I go and it has my heart in its pocket, chopped and beaten.

For you, I know it’s the darkness. The inherent absence of light. So you’ve told. It’s because the light has always been with you. It radiates through you, from you. And when it’s gone, you feel that part of you is gone. I can see that in your eyes. I know when you are scared. And I know the darkness knows too.

It’s you that makes me not to give up to the cold. It’s you that gives me strength and will to come over whatever is cornering me. It’s you I want to love. You, I want to hold close. You, I want to tell that the world is good and everything will be alright. Because that’s something you have told me.

I’m worried about you. I’m scared that if someday I disappear, you will come after me. But maybe I should be more worried about myself. Maybe it’s me, who will follow you to the darkness if you go. To the cold.



Alunperin kirjoitettu Fanfiction tarinaksi Criminal Mindsista(Morgan/Reid), mutta toimiihan se itsenäisenäkin.