Maailmantuskaa

Joinakin päivinä se iskee oikein olan takaa. Tuntuu kuin kylmää ilmaa ryöppyäisi sisään suuhun, silmiin, kurkkuun, keuhkoihin. Ja sitten vain odotat, että painava tunne menee pois. Ei, se ei ole paniikki- tai ahdistuskohtaus. Se on vain ahdistusta, josta on vaikea päästä eroon puhumatta tai itkemättä - tai tekemättä molempia.

Joskus seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ihmisten kyynärpäät osuvat täpötäydessä kaupassa liian kovaa kylkiin. Kaikki tuuppivat. Seinät tuuppivat. Kaikki menee huonosti. Mikään ei onnistu.

Tätä tässä on podettu kaksi viimeistä päivää. Ylitsepääsemätöntä riittämättömyyden ja epätäydellisyyden tunnetta(järjetöntä, tiedän), joka ennen pitkää johtaa siihen selittämättömään ahdistukseen, joka salpaa puolet ajatuksista ja saa mielen matalaksi. Voin melkein tuntea, miten kaikki ennen mukava ja iloinen muuttuu harmaaksi ja pelottavaksi. Pimeäksi.

Kaikkein älyttömimpiä syitä ahdistukseen ovat kouluarvosanat. Äidinkielen kurssien keskiarvo laski kymmenestä yhdeksään. Kolmannessa jaksossa peräkkäin jää keskiarvo alle ysin. Ruotsin suullisesta kurssista kasi, kokeesta seiska. Opettaja marmattaa:
"Odotin kyllä parempaa". Arvostan. Ihan kuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paha olo.

Orkesterikin lyö alaspäin. Tiedän, etten ole turha tai huono, mutta osa kakkosklarinetistina tympii. Ei sillä, on siellä parempiakin soittajia, joille se homma ihan oikeasti kuuluu. Ehkä ensi vuonna, jos yhdistytään B:n kanssa. Tai sitten olen vieläkin kakkosäänessä "se vahva soittaja".

Tärkeämpiäkin syitä tälle on. Kaverit. (Rakastan teitä, ihan tosissani, enkä tarkoita satuttaa teitä. Teissä ei ole mitään vikaa, enkä syytä teitä mistään. Joskus vaan kaikki on liikaa. Siksi musta ei aina ole kunnon ystäväksi.) Kysyttiin lauantaiksi leffaan. Joukkueilta. Perjantaina? Soittotunti. Jätätkö väliin? Sori, en halua. Viikko ilman soittotuntia, se on kallista ja tulee huono omatunto. Arvatkaa tuleeko huono omatunto siitäkin, että ei hengaa kavereiden kanssa, nyt kun niitä vihdoinkin on. Ei, ei ollenkaan! Sitten istutaan ja pidätetään kyyneleitä, joita ei voi päästää ennen kuin on yksin. Sitähän sanotaan, ettei julkisesti pidä hajota. (Miksihän sitten kutsutaan?)

Ja toisinaan se mieletön epäusko. Ääni päässä huutaa: "Et kuulu tänne. Kukaan ei välitä. Kävele pois. Kävele pois." Ja se tuntuu tietävän mistä puhuu. Silti toinen äääni tappelee vastaan. Se kertoo, että kuulun ja välitetään. Sanoo pelkurien katoavan sanomatta mitään. Ja vaikka teen ohareita, minua silti pyydetään mukaan. Ehkä en olekaan yksin?

Isoin syy löytyy kuitenkin varmaan ihan kotoa. Äiti sanoo, että ihminen käsittelee surua yksilöllisesti. Joku purkaa kaiken kerralla, jotkut saavat kipuja, joillakin se tulee vähän kerrallaan. Minun tapani taitaa olla se viimeinen. Maailman pahimpia ajatuksia on se, ettei enää koskaan pääse tapaamaan mummia. Ei ole koskaan enää mahdollista kysellä hänen lapsuudestaan tai nuoruudestaan. Ei enää koskaan saa syödä hänen ihania ruokiaan. Ei enää koskaan saa puhella tulevaisuudesta ja kuulla muistutusta omista unelmista. Ei enää koskaan saa halata. Ei koskaan. Ja se pieni hetki, jonka aikana kirkon pihalta hain mummia - hänen omissa hautajaisissaan - ja tajusin, etten koskaan enää näkisi häntä, oli vähällä murentaa maailmani. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä oli lähtenyt. Mummi oli nukkunut pois. Ja vaikka minulle miten vakuutellaan, että mummi tiesi olevansa minulle läheinen ja rakas, sitä on välillä vaikea uskoa. En muista kertaakaan kertoneeni sitä suoraan. Ehken ole sellainen ihminen.



Jokaisella ihmisellä on oikeus olla rikkinäinen aina silloin tällöin. Minä olen nyt. Voi olla että olen pitkään, voi olla että se menee ohi tunnissa tai nyt, kun tämän kaiken saa ulos. Minä en tiedä. Enkä ehkä haluakaan tietää.

Elämä turmeli tämänkin hyvän

Miten voi rakastaa toista ihmistä niin paljon, että kun vain ajatteleekin tätä, alkaa itkettää? Miten voi rakastaa toista ihmistä niin paljon, että kun näkee tämän kurjassa kunnossa, kyyneleitä ei voi estää? Miten voi rakastaa toista ihmistä niin paljon, että kun kaikki onkin hyvin, tulee itku silti?

Syöpä.

Monen elämät kaatuvat. Monet kärsivät. Toisilla kiakki menee hyvin. Toiset eivät enää koskaan palaa normaaliin elämään.

Isä.
Mummi.

Isällä on aivosyöpä. Tai kasvain. Syöväksi sanottiin papereissa. Vanha juttu jo. Se leikattiin ensimmäisen kerran, kun en ollut vielä syntynytkään. Toisen kerran muutama viikko sitten. Kun näin isän leikkauksen jälkeen, hän ei oikeastaan puhunut. Sanat olivat hukassa. Nyt se on kotona. Kävely on hankalaa. Välillä huimaa. Masennuksen esi-aste. Makaa sängyssä. Nukkuu päivät pitkät. Saa sen joskus ylös. Kävelylle, syömään, mummia katsomaan. Ei se myönnä, että sillä olisi mikään hätänä. Silti vaan tuntuu olevan.

Mummilla, isän äidillä, on keuhkosyöpä. Se makaa sairaalasängyssä, korisee aina silloin tällöin. Ei syö, ei juo, ei juuri puhu tai pysy edes hereillä. Elinaikaa jäljellä muutama päivä. Kuolema tulee ja korjaa. Tuntuu kamalalta toivoa, että kaikki päättyisi nopeasti. Että Mummi kuolisi pian pois. Ei tarvitsisi enää kärsiä, vaikka eihän kai kipuja ole. Sellaiset lääkitykset.


Elämä turmeli tämänkin hyvän

siniset silmät
kasvot viattomat

kärsimys ja tuska
onnettomat vailla ääntä

hymyilevä suu
pisamat poskilla

suuremmat puolet
ei mitään enää peitetä

valkeat kädet
sormet hyväntekijän

suojele maailmalta
onnesi vie turvaan

sammuva valo
menneisyys pyyhitään
kuoleva hymy
ja tummuvat kädet
sormien väliin mustat juovat


elämä turmeli tämänkin hyvän





Ai niin. Ja sain ajokortin, mutta en päässyt äänestämään.

Viimeistä viedään

Niinpä, viimeistä viedään. En nyt tarkoita, että olisin lopettamassa bloggauksen, kaikkea muuta. Tämä on oletettavasti viimeinen kerta kun postaan näin alaikäisenä. Tosiaan, tasan viikon päästä voin ilmoittaa iäkseni 18-vuotta, eikä elämässä ole sen jälkeen enää samanlaisia rajoituksia kuin ennen. Tämän kunniaksi en oikeastaan mitään sen erikoisempaa postausta suunnitellut, vaan saatte vain lueskella päivitystä minun elämästäni tällä hetkellä.

Tässä samalla seurailen presidentinvaalien ääntenlaskentaa(en siis telkkarista, ihan netistä vaan), ja toivon, että saadaan vielä kahden kierroksen vaalit. Hiukan jäisi harmittamaan, jos nyt tulisi Suomen historiassa ensimmäinen kerta, kun presidentin vaalit ratkeaisivat ensimmäisellä kierroksella, enkä pääsisikään äänestämään. Olisinkin viikkoa vanhempi!! Hirvittävän paljon en vaalikeskusteluja ole ajan puutteen vuoksi seurannut, mutta sen verran, että tiedän, ketä en ainakaan presidentiksi tahdo.

Eilen käytiin KaMan likkojen kanssa avaamassa hallipelikausi Raumalla. Tulos oli heikko, mutta kokemus oli arvokas ja varmasti avasi silmiä ja nosti ainakin minun harjoitusmotivaatiotani. Olen muutenkin ollut paljon tiukemmin kiinni pesäpallossa ja huomannut miten paljon sitä oikeasti rakastan. Sama pätee musiikkiin. Suoritinkin 3/3-tutkintoni joulun alla. Arvosanakseni sain erinomainen(21/25)ja olin ihan mielettömän iloinen ja yllättynyt. Työ kantoi tulosta ja saa olla tyytyväinen.

Autokoulu on vielä hiukan kesken. Huomenna liukkaan radalle ja sitten olisi vielä kaksi normaalia ajotuntia ja lisäksi kirjallisen harjoittelua... Ehkäpä sitä helmikuun puoliväliin mennessä voisi esitellä väliaikaista ajolupaa kaikille vastaantulijoille, jotka vain viitsivät kuunnella. Hah!








Näin tulevan merkkipäiväni kunniaksi voisin jopa ilmoittaa tekeväni kysymyspostauksen, mikäli tarpeeksi kysymyksiä tulee. Eli, jos jokin mietityttää tai muuten vain huvittaa kysyä, laita ihmeessä kommenttia tulemaan!

(P.S. Haavisto nousee!)

The Cold and The Dark

It’s the winter. The most dreaded of the seasons. The saddest and the hardest.
You sit with me. Every night. And together we try to see the better sides of it. We seek comfort from each other and we swear that none else will have to know our strongest fears, greatest beasts.

It’s not the dark. It’s the cold that drives me mad. In my world it has long, strong fingers and it crawls easily under my skin, tearing me apart. And it sees every single bit of my life. Sees it. Hears it. Feels it. And I cannot get a control over what I show. It’s there wherever I go and it has my heart in its pocket, chopped and beaten.

For you, I know it’s the darkness. The inherent absence of light. So you’ve told. It’s because the light has always been with you. It radiates through you, from you. And when it’s gone, you feel that part of you is gone. I can see that in your eyes. I know when you are scared. And I know the darkness knows too.

It’s you that makes me not to give up to the cold. It’s you that gives me strength and will to come over whatever is cornering me. It’s you I want to love. You, I want to hold close. You, I want to tell that the world is good and everything will be alright. Because that’s something you have told me.

I’m worried about you. I’m scared that if someday I disappear, you will come after me. But maybe I should be more worried about myself. Maybe it’s me, who will follow you to the darkness if you go. To the cold.



Alunperin kirjoitettu Fanfiction tarinaksi Criminal Mindsista(Morgan/Reid), mutta toimiihan se itsenäisenäkin.

Jouluntunnelmaa

Minä en ainakaan yhtään rakasta joulua... Tässä ei ole läheskään kaikki suosikkilauluni, eikä kaikista sitä minulle oikeaa versiotakaan, mutta joitain ihania kyllä.

Mikä on sinun lempijoululaulusi?

Nuoret vaikuttamaan(ko?)

Ainakin meillä on viime aikoina hälisty hirveästi nuorisovaltuustovaaleista. Mikä minusta koko asian tekee hieman huvittavaksi on se, että koko valtuustosta ei ole kuulunut mitään viimeiseen vuoteen. Katsokaa vaikka kotisivut. Ei paljon ole tapahtunut. Enkä minäkään nyt tarkoita sitä, että kotisivuja pitäisi olla jatkuvasti päivittämässä, mutta olisihan se ihan kiva edes ne kokouspöytäkirjat nähdä(mikäli niitä kokouksiakaan on pidetty).

Okei, on totta, että minä lipsahdin siististi ulos nuorisovaltuustoehdokkuudesta, jota erinäiset ihmiset yrittivät minulle ahkerasti tyrkyttää, joten ei kai minulla juuri ole valittamisen varaa. Olin kiinnostunut pyrkimisestä ja minulla on yhä repussa ehdokasasettelupaperi, mutta lopulta totesin olevani hiukan liian kiireinen kyseiseen puuhaan. Muutenkin on jo lähes joka ilta menoa.

Osasyyksi voin kuitenkin myös liittää oman skeptisyyteni koko jutun toimimiseen. Suurin osa(okei, 2/3) nuorisovaltuustonedustajista ovat toisen asteen opiskelijoita, mikä tarkoittaa sitä, että vain osa joukosta jää opintojen päätyttyä enää rakkaalle kotipaikkakunnallemme. En usko, että kovin monella on mitään todellisia intressejä vaikuttaa asioihin, vaan lähinnä touhuun lähdetään CV-merkintöjen ja rahan perässä(ei sillä, etteivätkö ne minullekin kelpaisi).

Ainakin minun on vaikea ajatella tekeväni asioita muiden puolesta tai hyväksi. Tottahan toki meidän panoksestamme on hyötyä tulevaisuuden nuorille, mutta silloin on taas eri ongelmat ja omat suunnitelmat. Ja esimerkiksi omalta kohdaltani voin todeta, etten jää Ulvilaan enää lukion jälkeen, ellei käy niin onnettomasti, etten saakaan opiskelupaikkaa tai jos vaikka satun pitämään välivuoden. Muussa tapauksessa olen varmasti lähdössä.

Me emme loppujen lopuksi voi tehdä kovin suurta muutosta asioihin. Täällä tuskin luotetaan lapsiin tai nuoriin niin paljon, että heidän mielipiteitään tosissaan huomioitaisiin tai että heidän läsnöoloaan kokouksissa pidettäisiin hyvänä asiana. Totta kai vaitiolovelvollisuuden noudattaminen saattaa epäilyttää, eikä ihan syyttäkään, mutta jotain luottoa sentään voisi olla...

Onko kenelläkään kokemuksia nuorisovaltuustosta, sen toiminnasta tai mistään vastaavasta?

Minä uskon...

Minä uskon ystävyyteen.
Minä uskon haltioihin.
Minä uskon hyvyyteen.
Minä uskon satuihin.
Minä uskon musiikkiin.
Minä uskon voimaan.
Minä uskon rauhaan.
Minä uskon hiljaisuuteen.
Minä uskon uskollisuuteen.
Minä uskon Jumalaan.
Minä uskon toivoon.
Minä uskon onnellisuuteen.
Minä uskon perheeseen.
Minä uskon rakkauteen.
Minä uskon rehellisyyteen.
Minä uskon luotettavuuteen.
Minä uskon oikeudenmukaisuuteen.
Minä uskon rohkeuteen.
Minä uskon tarkoitukseen.
Minä uskon uuteen mahdollisuuteen.
Minä uskon muutoksiin.

Minä uskon elämään.