Maailmantuskaa

Joinakin päivinä se iskee oikein olan takaa. Tuntuu kuin kylmää ilmaa ryöppyäisi sisään suuhun, silmiin, kurkkuun, keuhkoihin. Ja sitten vain odotat, että painava tunne menee pois. Ei, se ei ole paniikki- tai ahdistuskohtaus. Se on vain ahdistusta, josta on vaikea päästä eroon puhumatta tai itkemättä - tai tekemättä molempia.

Joskus seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ihmisten kyynärpäät osuvat täpötäydessä kaupassa liian kovaa kylkiin. Kaikki tuuppivat. Seinät tuuppivat. Kaikki menee huonosti. Mikään ei onnistu.

Tätä tässä on podettu kaksi viimeistä päivää. Ylitsepääsemätöntä riittämättömyyden ja epätäydellisyyden tunnetta(järjetöntä, tiedän), joka ennen pitkää johtaa siihen selittämättömään ahdistukseen, joka salpaa puolet ajatuksista ja saa mielen matalaksi. Voin melkein tuntea, miten kaikki ennen mukava ja iloinen muuttuu harmaaksi ja pelottavaksi. Pimeäksi.

Kaikkein älyttömimpiä syitä ahdistukseen ovat kouluarvosanat. Äidinkielen kurssien keskiarvo laski kymmenestä yhdeksään. Kolmannessa jaksossa peräkkäin jää keskiarvo alle ysin. Ruotsin suullisesta kurssista kasi, kokeesta seiska. Opettaja marmattaa:
"Odotin kyllä parempaa". Arvostan. Ihan kuin ei muutenkin olisi tarpeeksi paha olo.

Orkesterikin lyö alaspäin. Tiedän, etten ole turha tai huono, mutta osa kakkosklarinetistina tympii. Ei sillä, on siellä parempiakin soittajia, joille se homma ihan oikeasti kuuluu. Ehkä ensi vuonna, jos yhdistytään B:n kanssa. Tai sitten olen vieläkin kakkosäänessä "se vahva soittaja".

Tärkeämpiäkin syitä tälle on. Kaverit. (Rakastan teitä, ihan tosissani, enkä tarkoita satuttaa teitä. Teissä ei ole mitään vikaa, enkä syytä teitä mistään. Joskus vaan kaikki on liikaa. Siksi musta ei aina ole kunnon ystäväksi.) Kysyttiin lauantaiksi leffaan. Joukkueilta. Perjantaina? Soittotunti. Jätätkö väliin? Sori, en halua. Viikko ilman soittotuntia, se on kallista ja tulee huono omatunto. Arvatkaa tuleeko huono omatunto siitäkin, että ei hengaa kavereiden kanssa, nyt kun niitä vihdoinkin on. Ei, ei ollenkaan! Sitten istutaan ja pidätetään kyyneleitä, joita ei voi päästää ennen kuin on yksin. Sitähän sanotaan, ettei julkisesti pidä hajota. (Miksihän sitten kutsutaan?)

Ja toisinaan se mieletön epäusko. Ääni päässä huutaa: "Et kuulu tänne. Kukaan ei välitä. Kävele pois. Kävele pois." Ja se tuntuu tietävän mistä puhuu. Silti toinen äääni tappelee vastaan. Se kertoo, että kuulun ja välitetään. Sanoo pelkurien katoavan sanomatta mitään. Ja vaikka teen ohareita, minua silti pyydetään mukaan. Ehkä en olekaan yksin?

Isoin syy löytyy kuitenkin varmaan ihan kotoa. Äiti sanoo, että ihminen käsittelee surua yksilöllisesti. Joku purkaa kaiken kerralla, jotkut saavat kipuja, joillakin se tulee vähän kerrallaan. Minun tapani taitaa olla se viimeinen. Maailman pahimpia ajatuksia on se, ettei enää koskaan pääse tapaamaan mummia. Ei ole koskaan enää mahdollista kysellä hänen lapsuudestaan tai nuoruudestaan. Ei enää koskaan saa syödä hänen ihania ruokiaan. Ei enää koskaan saa puhella tulevaisuudesta ja kuulla muistutusta omista unelmista. Ei enää koskaan saa halata. Ei koskaan. Ja se pieni hetki, jonka aikana kirkon pihalta hain mummia - hänen omissa hautajaisissaan - ja tajusin, etten koskaan enää näkisi häntä, oli vähällä murentaa maailmani. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä oli lähtenyt. Mummi oli nukkunut pois. Ja vaikka minulle miten vakuutellaan, että mummi tiesi olevansa minulle läheinen ja rakas, sitä on välillä vaikea uskoa. En muista kertaakaan kertoneeni sitä suoraan. Ehken ole sellainen ihminen.



Jokaisella ihmisellä on oikeus olla rikkinäinen aina silloin tällöin. Minä olen nyt. Voi olla että olen pitkään, voi olla että se menee ohi tunnissa tai nyt, kun tämän kaiken saa ulos. Minä en tiedä. Enkä ehkä haluakaan tietää.