Väärin päin

Nyt tuli sitten tarve kirjoitella. Voisipa melkein sanoa, että olen nyt virallisesti lukiolainen. Eilen tuli postissa kirje, jossa onniteltiin oppilaspaikan saamisesta Ulvilan lukioon(raja oli 5,75, joten ei kovin suurta työtä vaadittu) ja tänään kävin ottamassa sen sitten vastaan. Oli ihan hauska fiilis kävellessä lukiolta kirjastolle. Oli varmaan naama kuin hangon keksi, siihen malliin tuli virnisteltyä. Samallahan tämä tarkoittaa sitä, että peruskoulu on lopullisesti ohi. Päättötodistuksen seuraksi sain muutaman stipendin, joiden arvo kuitenkin laimeni, kun sukulaiset kiinnostuivat niistä. Olisin hyvin mieluusti ollut näkymätön veljeni lakkiaisissa. Olisi myös ollut ihan kiva, ettei olisi ollut lainkaan todistusta. Olin kuitenkin hurjan ylpeä Ristosta. Perheessä on nyt toinenkin ylioppilas äidin lisäksi ja hyvältähän se lakki velipojan päässä näytti, vaikka vähän viimetinkaan sen saaminen jäikin.

Viime viikon vietinkin keskiviikosta sunnuntaihin Lontoossa orkesterin kanssa. Toisaalta matka oli upea, mutta tavallaan jäin taas ulkopuoliseksi. Kai se on oma vika, kun en osaa ottaa kontaktia hieman oudompiin ihmisiin tai ainakaan sellaisiin, joista en ole varma, että pidän. Kaksistaan saatan olla hyvinkin puhelias ja sosiaalinen, mutta joukossa kai jotenkin jäädyn. Pitäisi opetella ottamaan asiat hieman rennommin.

Tähän voidaan päälle lisätä ongelmat muissakin sosiaalisissa tilanteissa tai suhteissa. Taisi katketa välit yhden ystävän kanssa, kun kerrankin kerroin totuuden ja sen miltä minusta tuntui. En tajua, miten olin voinut pitää omaa ahdistusta tai jotakin niinkin kauan sisälläni, tekemättä asialle mitään. Olin puhunut siitä, mutta en sille henkilölle, jonka läsnäollessa se toistuvasti esiintyi. Lopulta se, joka ei koskaan itse osannut avautua, vaan toisti toistamistaan, ettei voi luottaa kehenkään, alkoi sanoa, että pitäisi opetella luottamaan ja kertomaan asioistaan. Koko ajan tässä on siis sama henkilö kyseessä. Silläkään kertaa en osannut, mutta kuten minulle on aina ollut helpompaa, kirjoitin kirjeen. Kirjeen, jonka jälkeen en ole kuullut kyseisestä henkilöstä mitään. Nyt vain pelkään, että sain tämän masentumaan pahemminkin. Välillä tuntuu, että se oli alunperinkin minun vikani. Kaikki sanovat, ettei se ole niin. En voi olla vastuussa muista kuin itsestäni, mutta miten muuten voi ottaa sanat:
"Sillon kun meillä oli vaikeeta ja mua alettiin koulukiusata, niin mä masennuin"?

Pitkästä aikaa on kuitenkin hyvät tunnelmat. Ehkä ystävyyssuhde josta kerroin, oli ennemminkin taakka kuin lahja? Tiedä häntä, mutta toisaalta helpottaa ajatella, että se voi nyt olla ohi. Tietenkin näin on aivan kamala ajatella, koska puhun ihmesestä, jota kultaisempaa on vaikeampi löytää. En kuitenkaan kaivannut elämääni ihmistä, joka yrittää analysoida ja hakeamlla hakea minusta sitä pientä ahdistunutta tyttöstä, jonka olemassa olosta en edes ole varma. Niinpä niin. Teit niin tai näin, aina väärin päin.

Kiitos ja hei tällä kertaa.

Here we come, summer!

Edellisestä postauksesta onkin jo aikaa. Jotenkin oli fiilikset välillä niin maassa, ettei yksinkertaisesti jaksanut paneutua ja välillä ei vain aika riittänyt. Laskin tärkeysjärjestyksekseni sen, etten ottanut tästä stressiä. Koulu vei ihan tarpeeksi aikaa ja nyt, kun loppusuora on enää jäljellä, saatan tähänkin suhtautua hieman vastuuntuntoisemmin. Ehkä.

Pitkästä aikaa fiilikset ovat korkealla. Välillä on aivan mahtava olo ja vaikka sekin heittelehtii hieman päivän mittaa, ollaan nyt jo positiivisella puolella. Vielä elellään paikoitellen heikoilla vesillä, kun itseluottamus pesäpallokentillä on uinut jonnekin ihan muualle, kuin minne sen olisi pitänyt. Tuntuu, että kaikki menee poskelleen, vaikka melko tasaisia suorituksia olen tehnyt. Eli kausi on avattu jo helatorstaina. Takkiin otettiin ja rajusti jokaisesta pelistä, eikä ollut kovin hyvä fiilis sen jälkeen. Minua heiteltiin pelipaikasta toiseen ulkokentällä. Kaikesta päätellen kokeiltiin, muhin parhaiten soveltuisin, vaikkei minulta mitään kysyttykään. Toisaaltahan se on kivaa ja sopii ihan hyvin, mutta jos heitetään sellainen pelaaja etukentälle, joka on ikänsä huitonut takana, ei ole ihan helppo alku.

Palmgrenillakin aletaan olla lopussa, eikä soittotunteja ole enää jäljellä. Teoriastakin enää tentitään. Orkesteri on ainoa, jossa vielä vauhti on päällä. Sekin rauhoittuu kesäkuun puolivälissä, kun palaamme Lontoosta. Siitä tuleekin elämäni toinen ulkomaanmatka! Ensimmäisellä kävin toukokuun ensimmäisellä viikolla Rhodoksella joukkueen kanssa. Siellä oli tavallaan äärimmäisen upeaa. Sain kuitenkin huomata, ettei minua aivan niin hyvin oltukaan otettu vastaan joukkueessa kuin luulin tai sitten en vain itse osaa mennä mukaan. Vähän ulkopuolinen olo siinä jäi, niin kuin yleensäkin melkein joka paikassa. Onneksi oli muutamia ihmisiä, joiden kanssa sain oltua oma itseni ja heittämään sitä turhaa läppää, jota minultakin löytyy.

Ja tässä tällä kertaa, hyvin karkea ja lyhyt kirjoitus, mutta ei oikein ole aikaa juuri tällä hetkellä.

Eli, ysiluokan päätöstä odotellessa...

Eilinen meni aikalailla paikasta toiseen juostessa. En ehtinyt edes roolipeleihin vastailemaan, mikä tuntui hiukan oudolta, kun nyt olen viettänyt aika tiiviisti aikaa foorumeilla. Joka tapauksessa, eilisen ohjelma koostui niin soittamisesta kuin pesäpallostakin ja jostakin syystä vasta eilen sain tuntumaa siihen, miten monitahoinen ihminen tavallaan olen.

Pesäpalloilijana olen terävä, vastuuntuntoinen ja valmis aika lailla kaikkeen uuteen. Soittajana olen ehkä hiukan hajamielinen, mutta paneutunut ja innostunutkin. Kirjoittajana, no, uskon itseeni liikaa, mutta liian vähän, olen joskus epätoivon partaalla, enkä tiedä mitä tekisin. Opiskelijana(oppilaanaoppilaanaoppilaana)olen joidenkin mielestä ylituonnollinen hikke, joka osaa kaiken, kun vain sormiaan napsauttaa.

Jotkut sanovat, että olen syntynyt kultalusikka suussa, kun elämäni on ollut niinkin helppoa, kuin se on ollut. Monikohan oikeasti tietää, millainen elämä minulla on ollut? Monikohan tajuaa, miten paljon alakouluikäistä satuttaa se, että pidetään kaverina vain, kun ei ketään muutakaan ole ja miten paljon enemmän se koskee kuusitoistavuotiaaseen. Monikohan tajuaa, etteivät ihmiset ole heittopusseja, jotka voi unohtaa heti kun sellainen hetki tulee. Suurimman osan olen saavuttanut itse ja lähes kaiken eteen olen tehnyt töitä. Perheeni ei todellakaan ole varakas, mutta me tulemme toimeen, eikä enempää voisi odottaa. Vanhempani ovat rakastavia ja pitävät minusta huolta, vaikka toisaalta hyysääminen hermostuttaa ja silti sekin, jos minut tai minun ajatukseni unohdetaan. En ole oppinut tuomaan omia mielipiteitäni tai omaa maailmaani varmaan esiin tarpeeksi hyvin, kun nykyään tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Tai sitten olen tuonut sen esiin liiankin hyvin.

Ota tästä nyt selvää. Joku angstikausi päällä ja huomenna etsimään lukion opoa yhteiskoululta, jos saisi vielä keskusteltua hiukan. 84 kurssia nyt ja vielä jää ainakin espanja, joka ei mahdu kursseihin. Tosin sen voisi käydä työväenopistollakin lukemassa. Jaa-a.. Ehkä tämä tästä taas.

Alemmuuskompleksit on syvältä

Tästä ajattelin toista blogiyritystä lähteä kiskomaan läpi. Ehkä tämä aukeaa minulle tällä kertaa ja saan jotain kirjotettuakin. Toivottavasti ainakin.

Olen huomannut itsestäni piirteitä, joita en välttämättä olisi halunnut huomata. Minulla on iso kunnianhimo, järkyttävä kilpailuvietti ja heikko itsetunto. Väitän aina, etten välitä muiden mielipiteistä tai etteivät muiden katseet kiinnosta, mutta joka ikinen kerta se satuttaa. Sanon myös, etten tahdo aina olla paras ja että kelpaan itselleni tällaisena, mutta jokainen kerta, kun tajuan olevani huonompi tai jokin ei suju, kuten tahtoisin sen sujuvan, lannistun. Itsetunnostani en osaa sen enempää selittää, mutta usein tuntuu, etten ole hyvä missään ja että kaikki vain valuu sormien läpi. Mä olen koettanut todistella itselleni, että mä oikeasti osaankin jotain ja nyt se siltä tuntuukin, mutta heti kun sitä jotain oikeasti alkaa tehdä, se ei enää tunnu siltä, että mikään vakuutteluista olisi totta.

Olen soittanut klarinettia seitsemän ja puolivuotta ja ystäväni, joka on soittanut vuoden tai kaksi vähemmän, on minua taitavampi, kai aika selkeästikin. Hän on myös minua parempi koulussa(vaikka minunkaan keskiarvoani ei todellakaan voi sanoa huonoksi), minua parempi säveltapailussa ja teoriaopinnoissa, hän osaa kirjoittaa, piirtää, lukee paljon... Vertaan väkisinkin itseäni häneen, kun ajattelen, että olen puolivuotta vanhempi, vaikkei se paljon vaikutakaan. Olen vain ihmetellyt, olenko tätä tyttöä parempi missään? No ehkä pesäpallossa, mutta voiko sitä laskea, kun minä pelaan, hän ei.

Alemmuuskompleksit on syvältä. Ne saavat ihmisen vain näkemään itsensä huonompana kuin oikeasti onkaan ja saavat itsetunnon laskemaan lähes nolliin. Nykyään näitä päiviä tulee usein.
"Toi tekee tota ja tota paremmin".
"Toi osaa, mä en".
"Miks mä en voi olla tollanen?"
En vaan enää tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Alkaa hermo menemään, kun aina vertaan itseäni muihin ja sitten väitän, etten sitä tee. Sitä paitsi, olen auttamattoman mustasukkainen. En osaa olla hetkeäkään kaveriporukassa hiljaa, koska silloin tuntuu, että minut unohdetaan, että joku muu ottaa paikkani, joka ei ole koskaan ollut kovin vahvoilla pohjilla.

Tähän päälle lisätään vielä lukionaloittamisvaikeudet. Syksyllä ne olisivat ajankohtaisia, mutta nyt olen lähes tulkoon hakannut päätäni seinään kurssivalintojen kanssa. Tiedän, niitä saa muuttaa, mutta mitä jos kumminkin? Suurimpana ongelmana on se, että haluaisin niin paljon kaikkea. Luokanvalvojani, joka opettaa matematiikkaa, on sitä mieltä, että pitäisi lukea pitkää matikkaa ja minä olisin samaa mieltä, jos mahtuisi kursseihin, mutta mitenpä mahdutat sen, jos aiot lukea kaikki mahdolliset äidinkielen, historian, uskonnon, englannin, ranskan ja ruotsin kurssit, haluaisit hiukan mukaan psykologiaa ja taideaineita?! Taitaa pian tulla neljän vuoden lukiossa istuskelut eteen.

Tällaista tällä kertaa. Ehkä seuraavalla kerralla mennään hiukan valoisammissa merkeissä.