Viimeistä viedään

Niinpä, viimeistä viedään. En nyt tarkoita, että olisin lopettamassa bloggauksen, kaikkea muuta. Tämä on oletettavasti viimeinen kerta kun postaan näin alaikäisenä. Tosiaan, tasan viikon päästä voin ilmoittaa iäkseni 18-vuotta, eikä elämässä ole sen jälkeen enää samanlaisia rajoituksia kuin ennen. Tämän kunniaksi en oikeastaan mitään sen erikoisempaa postausta suunnitellut, vaan saatte vain lueskella päivitystä minun elämästäni tällä hetkellä.

Tässä samalla seurailen presidentinvaalien ääntenlaskentaa(en siis telkkarista, ihan netistä vaan), ja toivon, että saadaan vielä kahden kierroksen vaalit. Hiukan jäisi harmittamaan, jos nyt tulisi Suomen historiassa ensimmäinen kerta, kun presidentin vaalit ratkeaisivat ensimmäisellä kierroksella, enkä pääsisikään äänestämään. Olisinkin viikkoa vanhempi!! Hirvittävän paljon en vaalikeskusteluja ole ajan puutteen vuoksi seurannut, mutta sen verran, että tiedän, ketä en ainakaan presidentiksi tahdo.

Eilen käytiin KaMan likkojen kanssa avaamassa hallipelikausi Raumalla. Tulos oli heikko, mutta kokemus oli arvokas ja varmasti avasi silmiä ja nosti ainakin minun harjoitusmotivaatiotani. Olen muutenkin ollut paljon tiukemmin kiinni pesäpallossa ja huomannut miten paljon sitä oikeasti rakastan. Sama pätee musiikkiin. Suoritinkin 3/3-tutkintoni joulun alla. Arvosanakseni sain erinomainen(21/25)ja olin ihan mielettömän iloinen ja yllättynyt. Työ kantoi tulosta ja saa olla tyytyväinen.

Autokoulu on vielä hiukan kesken. Huomenna liukkaan radalle ja sitten olisi vielä kaksi normaalia ajotuntia ja lisäksi kirjallisen harjoittelua... Ehkäpä sitä helmikuun puoliväliin mennessä voisi esitellä väliaikaista ajolupaa kaikille vastaantulijoille, jotka vain viitsivät kuunnella. Hah!








Näin tulevan merkkipäiväni kunniaksi voisin jopa ilmoittaa tekeväni kysymyspostauksen, mikäli tarpeeksi kysymyksiä tulee. Eli, jos jokin mietityttää tai muuten vain huvittaa kysyä, laita ihmeessä kommenttia tulemaan!

(P.S. Haavisto nousee!)

The Cold and The Dark

It’s the winter. The most dreaded of the seasons. The saddest and the hardest.
You sit with me. Every night. And together we try to see the better sides of it. We seek comfort from each other and we swear that none else will have to know our strongest fears, greatest beasts.

It’s not the dark. It’s the cold that drives me mad. In my world it has long, strong fingers and it crawls easily under my skin, tearing me apart. And it sees every single bit of my life. Sees it. Hears it. Feels it. And I cannot get a control over what I show. It’s there wherever I go and it has my heart in its pocket, chopped and beaten.

For you, I know it’s the darkness. The inherent absence of light. So you’ve told. It’s because the light has always been with you. It radiates through you, from you. And when it’s gone, you feel that part of you is gone. I can see that in your eyes. I know when you are scared. And I know the darkness knows too.

It’s you that makes me not to give up to the cold. It’s you that gives me strength and will to come over whatever is cornering me. It’s you I want to love. You, I want to hold close. You, I want to tell that the world is good and everything will be alright. Because that’s something you have told me.

I’m worried about you. I’m scared that if someday I disappear, you will come after me. But maybe I should be more worried about myself. Maybe it’s me, who will follow you to the darkness if you go. To the cold.



Alunperin kirjoitettu Fanfiction tarinaksi Criminal Mindsista(Morgan/Reid), mutta toimiihan se itsenäisenäkin.

Jouluntunnelmaa

Minä en ainakaan yhtään rakasta joulua... Tässä ei ole läheskään kaikki suosikkilauluni, eikä kaikista sitä minulle oikeaa versiotakaan, mutta joitain ihania kyllä.

Mikä on sinun lempijoululaulusi?

Nuoret vaikuttamaan(ko?)

Ainakin meillä on viime aikoina hälisty hirveästi nuorisovaltuustovaaleista. Mikä minusta koko asian tekee hieman huvittavaksi on se, että koko valtuustosta ei ole kuulunut mitään viimeiseen vuoteen. Katsokaa vaikka kotisivut. Ei paljon ole tapahtunut. Enkä minäkään nyt tarkoita sitä, että kotisivuja pitäisi olla jatkuvasti päivittämässä, mutta olisihan se ihan kiva edes ne kokouspöytäkirjat nähdä(mikäli niitä kokouksiakaan on pidetty).

Okei, on totta, että minä lipsahdin siististi ulos nuorisovaltuustoehdokkuudesta, jota erinäiset ihmiset yrittivät minulle ahkerasti tyrkyttää, joten ei kai minulla juuri ole valittamisen varaa. Olin kiinnostunut pyrkimisestä ja minulla on yhä repussa ehdokasasettelupaperi, mutta lopulta totesin olevani hiukan liian kiireinen kyseiseen puuhaan. Muutenkin on jo lähes joka ilta menoa.

Osasyyksi voin kuitenkin myös liittää oman skeptisyyteni koko jutun toimimiseen. Suurin osa(okei, 2/3) nuorisovaltuustonedustajista ovat toisen asteen opiskelijoita, mikä tarkoittaa sitä, että vain osa joukosta jää opintojen päätyttyä enää rakkaalle kotipaikkakunnallemme. En usko, että kovin monella on mitään todellisia intressejä vaikuttaa asioihin, vaan lähinnä touhuun lähdetään CV-merkintöjen ja rahan perässä(ei sillä, etteivätkö ne minullekin kelpaisi).

Ainakin minun on vaikea ajatella tekeväni asioita muiden puolesta tai hyväksi. Tottahan toki meidän panoksestamme on hyötyä tulevaisuuden nuorille, mutta silloin on taas eri ongelmat ja omat suunnitelmat. Ja esimerkiksi omalta kohdaltani voin todeta, etten jää Ulvilaan enää lukion jälkeen, ellei käy niin onnettomasti, etten saakaan opiskelupaikkaa tai jos vaikka satun pitämään välivuoden. Muussa tapauksessa olen varmasti lähdössä.

Me emme loppujen lopuksi voi tehdä kovin suurta muutosta asioihin. Täällä tuskin luotetaan lapsiin tai nuoriin niin paljon, että heidän mielipiteitään tosissaan huomioitaisiin tai että heidän läsnöoloaan kokouksissa pidettäisiin hyvänä asiana. Totta kai vaitiolovelvollisuuden noudattaminen saattaa epäilyttää, eikä ihan syyttäkään, mutta jotain luottoa sentään voisi olla...

Onko kenelläkään kokemuksia nuorisovaltuustosta, sen toiminnasta tai mistään vastaavasta?

Minä uskon...

Minä uskon ystävyyteen.
Minä uskon haltioihin.
Minä uskon hyvyyteen.
Minä uskon satuihin.
Minä uskon musiikkiin.
Minä uskon voimaan.
Minä uskon rauhaan.
Minä uskon hiljaisuuteen.
Minä uskon uskollisuuteen.
Minä uskon Jumalaan.
Minä uskon toivoon.
Minä uskon onnellisuuteen.
Minä uskon perheeseen.
Minä uskon rakkauteen.
Minä uskon rehellisyyteen.
Minä uskon luotettavuuteen.
Minä uskon oikeudenmukaisuuteen.
Minä uskon rohkeuteen.
Minä uskon tarkoitukseen.
Minä uskon uuteen mahdollisuuteen.
Minä uskon muutoksiin.

Minä uskon elämään.

Musiikin siivin

Ja jälleen puhun ammateista ja tulevaisuudesta. Suuret pahoittelut kaikille, joille se tuottaa harmaita hiuksia. Tällä kertaa postaus on kuitenkin ammatillisesta näkökulmasta musiikkipainotteinen, joten jotain hajontaa siihenkin suuntaan.



En ole koskaan aiemmin vakavasti miettinyt muusikon uraa. Olen aina pitänyt soittamista pelkkänä harrastuksena. On totta, että opiskelen musiikkia ihan tosissani, mutta ennen en ole pitänyt sitä varteenotettavana vaihtoehtona. Paitsi silloin kahdeksanvuotiaana, kun ensimmäisen kerran sain klarinetin käteeni. Silloin musiikki oli ainoa asia, mitä tahdoin tulevaiseedassa tehdä ammatikseni. Valitettavasti vain luotin pelkkään lahjakkuuteen, enkä tajunnut tehdä töitä unelmieni eteen.

Ja voi kyllä, minä olin lahjakas. Ainakin jollakin tasolla. Se vain ei riittänyt muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen. Ei tietenkään. Eihän se koskaan riitä.

Nyt pelkään, että vaikka miten tekisin töitä, vaikka soittaisin sormeni ja suuni verille joka päivä, se ei enää riittäisi. En vain alkuaikoina ollut tarpeeksi innostunut. Äiti ja isä potkivat minua soittamaan joka päivä ainakin viisitoista minuuttia. Aivan liian vähän. Lopulta he kyllästyivät. Saattoi mennä viikkoja, joina soitin vain kerran. Soitin sen verran kuin oli pakko, jotta sain kappaleet kuulostamaan siltä, että olin edes hieman harjoitellut. Ei vain kiinnostanut. Kaikki muu oli paljon palkitsevampaa, mukavampaa.

Olin soittanut vajaat kolme vuotta, kun yksityisopettajani kehotti hakemaan opiskelupaikkaa Palmgren-konservatoriosta. Hän ei kuulemma kyennyt opettamaan minulle enempää. Ehkä se oli tottakin. Olihan minusta tullut hyvä. Ei vain tarpeeksi hyvä. Pääsin kuitenkin sisään musiikkiopistolle ja elin sen kevään kuin hurmoksessa. Kaikki sujui. Mitäs sitten, jos yksityisopettajani pitikin minua täysin aloittelijana(ehkä olinkin)? Ei hänkään kaikkea voinut tietää.

Vasta myöhemmin olen tajunnut, että hälytyskellojen olisi kuulunut kilistä päässäni. Minun olisi pitänyt tajuta, ettei pelkkä untuva enää kannattelisi minua kovin pitkälle. Minun olisi kasvatettava sulat. Minun olisi soitettava, soitettava, soitettava...

En silti soittanut. Aivan liian pitkän aikaa klarinetin soitto oli minulle mitäänsanomatonta puuhaa. En rakastanut sitä. Joskus en edes pitänyt siitä. Ja nyt, kun tätä kirjoitan, on vaikea nähdä tietokoneen ruutua kyyneleiden läpi. Enkä itke siksi, että olisin heittänyt elämääni hukkaan kaikki nämä vuodet yrittäessäni tehdä vanhempieni tahdon mukaan. Itken, koska olen ollut tarpeeksi typerä heittääkseni hukkaan vanhimmat unelmani. Itken, koska nyt, kun rakastan soittamista, kun tahdon rakastaa sitä, se voi olla jo myöhäistä.

Liian monta kertaa olen orkesterilistoja lukiessani saanut todeta, että minun ylitseni on nostettu porukkaa parempiin orkestereihin. Jopa minua vähemmän aikaa soittaneet todettiin paremmiksi, tai soveliaammiksi A-orkesteriin. Olen kyllä kuullut väitettävän, että jäin B-orkesteriin vain sen takia, että sinne oli pakko saada edes yksi klarinetisti, joka osaisi soittaa stemmansa. Voihan olla, että se piti paikkansa. Fakta on, että ilman minua sektio olisi ollut vaikeuksissa, vaikka en minäkään siinä kovin kauaa penkkiä kuluttanut. Sen vuoden, jonka syksyllä edellisvuonna 2. klarinettia soittanut ystäväni nostettiin, marraskuussa Porissa järjestettiin satumusikaali Juhlat Hoggelboggelnurinkurinbergissä, jonka sinfoniaorkesterista sain paikan, kun kukaan muukaan ei lähtenyt. Hieman surullista sinänsä, mutta sen yhden musikaalin seurauksena liityin kokonaan A-orkesteriin. Onneksi. Viimeisetkin motivaationi rippeet olisivat varmasti kuluneet pois, jos olisin koko vuoden joutunut renkuttamaan niitä kappaleita, joita olin soittanut jo ensimmäisenä B:n vuotenani.

Nyt olen kuulunut A-orkesterin riveihin kaksi ja puoli vuotta. Klarinetti on kulkenut mukana yli yhdeksän vuotta. Puolet elämästäni. Enemmänkin. En ole läheskään sillä tasolla, jolla minun kuuluisi olla. Monet yhdeksän vuotta soittaneet ovat varmasti monta klarinetin mittaa minua edellä. Ovat soittaneet komeita konserttoja, tuhansia tutkintoja, siivekkäitä sinfonioita ja pieniä preludeja. Entä minä? Tahkoan kerta toisensa jälkeen samaa kappaletta, koska en vain saa sormiani tottelemaan, niin kuin aivot tahtoisivat. Toisinaan on päiviä, joina tiedän tasan tarkkaan, mitä minun kuuluu soittaa, mutta mikään ei mene niin kuin pitäisi. Niinä päivinä tuntuu siltä, ettei millään ole mitään merkitystä.

Mutta ehkä, monen vuoden kuluttua, Sibelius-akatemia kutsuu vielä minuakin.

Sittenkin 4032 tuntia

En jostain hämmentävästä syystä kykene muokkaamaan tekstejä, mutta huomasin edellisessä postauksessa virheen, jonka korjaan tässä. Seuraavat luvut ovat oikein:


Kuusi kuukautta. Kaksikymmentäneljä viikkoa. 168 päivää. 4032 tuntia. 241 920 minuuttia. 14 515 200sekuntia.