Rahapaha

Ensinnäkin Paratiisilinnulle: Oon kai jotenkin huono koneiden kanssa, mutta en onnistunut lähettämään kommenttiani omaani enkä sun blogiin. Siksi siis näin. Mutta jokatapauksessa, kiitos paljon! Ihanaa, että tykkäsit. Ja päädyin sun blogin lukijaksi, kun arvostelin sen jonkun aikaa sitten ja tykästyin. Ehkä muistat, ehkä et.


Mä koitan nyt kaikkeni, ettei tästä tulee "yhyy angst angst" -postausta, niin kuin mun postauksista on nyt näyttänyt viime aikoina tulleen(ja vähän aiemminkin). Niin eli sori kaikille, jos tuleva teksti aiheuttaa hampaiden kiristelyä tai yökkäämisreaktiota. Ja anteeksi myös kaikille, jotka heittävät tietokoneensa ikkunasta pihalle todeten: "mitä paskaa".

Mä tiedän puhuneeni jo aiemmin rahasta, mutta silloin mun näkökulmani oli vähän toinen kuin nyt. Tänään mä ajattelin jakaa mun ajatuksia siitä, miten raha tai sen puute tekee maailmasta ja yhteiskunnasta epätasa-arvoisemman.

On tosi paljon asioita, mitä ei voi saavuttaa, vaikka olisi miten varakas tahansa, mutta välillä tuntuu, että yhteiskunta yrittää hyvittää rikkaille sananlaskua, joka väittää, ettei rahalla saa onnea. Tajuan ja allekirjoitankin sen toteamuksen, että rakkautta, terveyttä, ystäviä tai vastaavaa ei voi ostaa. Silti on olemassa myös asioita, jotka jäävät rahan puutteen vuoksi joiltakin ihmisiltä kokematta. Minulla voisi olla tähän vaikka miten monta esimerkkiä, mutta yksi lähes kaikille nuorille tuttu on vaihto-oppilasvuosi.

Vuodesta ulkomailla joutuu helposti maksamaan toistakymmentätuhatta, sillä jo pelkkä ohjelmamaksu on 6000-10 000 euroa ja siihen päälle matkat, vakuutukset, henkilökohtaiset kulut. Joo. Ja mäkin mietin tätä, että oisin voinut hakea koko stipendin. Mikäs sen hienompaa! järjestö maksaa kaiken ja minä pääsen ulkomaille! Sitten luin vähän lisää. Järjestö maksaa ohjelmamaksun, jolloin opiskelijan huoleksi jää vakuutukset, matkat, kulut, kaikki ylimääräinen. Ja arviolta tällaisen koko stipendin hinnaksi tulee 2-3 tuhatta euroa. Joo... Mitä jos en ikinä hommaisi ajokorttia, klarinettia, omaa asuntoa, loppuja koulukirjoja?

Toinen kiva, ehkä vähän tuntemattomampi esimerkki on Coaching Valmennuskeskus, jossa autetaan nuoria löytämään tulevaisuuden kutsumusammattinsa ja kaikkea hienoa. Olin hämmentynyt, innoissani ja valmis hyppäämään suoraan puhelimeen(vaikka puhelimessa ei olekaan kiva puhua ventovieraille), kunnes taas luin vähän lisää.
"Coaching-uravalmennus järjestetään Valmennuskeskuksen toimistolla Helsingissä, Ruoholahdessa osoitteessa Tammasaarenkatu 1. Viiden istunnon coaching-valmennus maksaa 990 €."
Olenko ainoa, jonka mielestä tämä haiskahtaa hiukan elitismiltä? Jos olet varakas ja kotoisin pääkaupunkiseudulta, saat apua ihmisiltä, jotka on koulutettu nimenomaan auttamaan tulevaisuuden suunnitelmien kanssa ja jotka voivat varata sinulle ja pelkästään sinulle, viisi tuntia aikaansa. Jos olet muualta tai vähemmän varakas, opo auttaa(siis millään tavoin väheksymättä opojen tekemää työtä).

Nuorilla tilanne on siis tämä. Jos vanhempasi saavat hyvää palkkaa(olettaen tietysti, että nuori saa heiltä rahaa), sinun on helpompi mennä ja tehdä. On helpompi yrittää ja epäonnistua. Monet varakkaiden perheiden lapset pärjäisivät pidempään ilman töitä, mutta heille annetaan paremmin tilaisuuksia selvittää omat kiinnostuksensa, kuin vähemmän rikkaista perheistä tuleville. Tässä kohtaa ei enää edes vaikuta se, oletko itse lahjakas vai et. Joskus tuntuu, että toiset eivät enää osaa nauttia saamistaan asioista, kun on aiemmin ollut niin helppoa. Vai miten selitätte sen, että joku lähtee vaihtoon ja sitten harmittelee koko vuoden sitä, ettei halua olla siellä.

Mutta joo. Mitä mieltä te olette tästä? Mun mielestä raha merkitsee jo liian paljon.

Miksi ihmeessä?

Miksi joskus on kylmä ja joskus on kuuma?
Miksi toisilla kasvaa hiukset nopeammin kuin toisilla?
Miksi taivaalla on pilviä?
Miksi lunta sataa talvella ja vettä kesällä?
Miksi ihmiset näkevät värejä?
Miksi netti välillä pätkii?
Miksi kaikki eivät pidä samoista asioista?
Miksi eläimiä pidetään lemmikkeinä?
Miksi aikaa mitataan?
Miksi käydään koulua?
Miksi ihmiset pitävät musiikista?
Miksi joskus surettaa?
Miksi joskus on onnellinen?
Miksi ihmiset itkevät?
Miksi ihmiset nauravat?
Miksi elämä on joskus epäreilua?
Miksi mansikat eivät maistu aina samalta?
Miksi ihmiset riitelevät?
Miksi joskus on päiviä, jolloin tahtoisi vain sukeltaa peiton alle?
Miksi jäätelö maistuu erilaiselta Suomessa ja Kreikassa?
Miksi kreikkalainen Fanta on suomalaista parempaa?
Miksi on sotia?
Miksi ihmiset lukevat?
Miksi ihmiset kirjoittavat?
Miksi riisipuuro maistuu jouluna parhaalta?
Miksi ruoka palaa pohjaan?
Miksi ihmiset tappavat toisiaan?
Miksi kirjoja ei voi kasata loputtomasti päällekäin?
Miksi mitään ei ole loputtomasti?
Miksi ihmiset eivät enää elä luolissa?
Miksi ihmiset kiduttavat toisiaan?
Miksi ihmiset elävät?

Miksi kaikki eivät voi olla onnellisia?

Norjan uhrien muistolle

Mä olen myöhässä tämän kanssa, mutta kuitenkin.

Hulluus. Pahuus. Ilkeys. Se, että ihmiset kuvittelevat olevansa muita parempia vain siksi, että ajattelevat omalla tavallaan. Jokaisella on aivot, mutta se ratkaisee, miten niitä käyttää.

Norjan ammuskelun ja pommituksen uhreilla, perheille, ystäville, läheisille, kaikille, jotka siitä kärsivät, voimia, voimia, voimia....

Pelkoja

Mä olen miettinyt paljon sitä, mitä mä pelkään. Välillä tuntuu, ettei maailmassa oikeesti ole mitään niin kamalaa. Kaikki tavallaan kuuluu elämään.

Joskus mä pelkäsin pimeää. Sillon kun olin ihan pieni. Meillä oli veljen kanssa yhteinen huone ja se kerto mulle aina kummitusjuttuja kun mentiin nukkumaan. Tai pikemminkin se väitti, että mun nukenvaunujen takana on mörköjä. Siellä oli huoneen pimein nurkka, enkä mä aina aamullakaan uskaltanut mennä leikkimään nukeilla, kun pelkäsin niitä mörköjä. Vieläkään mä en tykkää pimeestä. Ainakaan silloin, kun olen yksin. Ei ole mitään niin hirveää, kuin kävellä myöhään illalla vähän syrjäisemmällä seudulla ja säikkyä jokaista rasahdusta ja omien housujen kahinaa. Mutta en mä enää pelkää. En niin paljon.

Mä oon pelännyt myös karhuja ja susia. Ja tietty kaikkia mörköjä, peikkoja ja sellaisia, joista tarinoissa kerrottiin. Mutta nääkin pelot on ollut sillon, kun olin ihan pieni. Nykyään tykkään susista ihan hirveästi ja karhutkin on kiinnostavia. Pelot tuntuu vaihtuvat samalla tavalla, kuin ruokatottumukset. Ennen en voinut sietää vissyvettä, mutta sitä kittaan nykyään limsan tilalla. Ja hyvää on!

Pitkään mä pelkäsin kuolemaa ja rakkaiden menettämistä. En mä enää niin paljon. Mua pelottaa vain se, että mä itse teen virheen, jonka takia mä menetän jonkun ihmisen mun elämästä. Että joku hylkää mut. Mä olen ollut ihmisille heittopussi ja ovimatto. Siksi mä en osaa enää olla outojen ihmisten kanssa kovin avoin. Enkä tuttujenkaan, jos mulla on pieninkin syy epäillä, ettei ne ole rehellisiä mulle. Ja vaikka ei olisi mitään syytäkään. Mä olen välillä vähän rikki. Ja silti mä pelkään, että joku tulee ja hajottaa mut.

Tulevaisuutta mä kammoan ja odotan. Se tuntuu tosi isolta ja jotenkin synkältä. Mä en tiedä, onko siellä mulle mitään, vaikka kaikki tuntuu ajattelevan, että totta kai Hanna pärjää. Totta kai Hanna löytää jotain, mitä tahtoo tehdä koko elämänsä. Totta kai Hanna. Mutta mitä jos ei? Mitä jos mä muutun enkeliksi ennen sitä tai jos mä hajoan pirstaleiksi? Mitä jos mua ei olekaan enää tulevaisuudessa? Mitä jos mitään ei enää ole?

Nykyään mä pelkään ihmisiä. Mä pelkään ahtautta. Mä pelkään jäädä yksin outojen ihmisten keskelle. Mä pelkään kauppoja joulun alla, kun on kova ruuhka. Seinät kaatu päälle, ihmiset tönii ja kärryt pysähtelee keskelle käytävää. Se ahdistaa. Mä inhoan laittaa mopokypärän visiirin alas. Se tukahduttaa ja tuntuu pahalta. Mä pelkään, ettei musta koskaan oikeasti tule mitään. Mä pelkään, etten mä pääse lukion jälkeen opiskelemaan. Mä pelkään, ettei mulla tulevaisuudessa ole mitään, millä mä elätän itseni. Mä pelkään, etten mä koskaan löydä sitä ihmistä, joka rakastaa mua yli kaiken.

Mitä mä pelkään? Eniten mä pelkään itseäni ja sitä, että mä en ehkä haluakaan enää yrittää ymmärtää itseäni.

Minustako leffatähti?

Jep ja jälleen bloggaushaaste. Tällä kertaa numero kolme ja tarkoitus on kertoa, millaisessa elokuvassa haluaisi näytellä, jos olisi loistava näyttämömestari(ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä).

Kun olin pieni, maailmani oli täynnä prinsessoja, perhosia, satuja, kukkasia, unelmia, kauneutta, iloa ja tietysti lisää prinsessoja. Minulla oli pitkät ruskeat hiukset, jotka olivat hyvät prinsessaleikkeihin, vaikken sitä silloin tajunnut ja vaikken kovin prinsessalta muutenkaan näyttänyt. Halusin kuitenkin niin usein kuin mahdollista leikkiä hienosteluleikkejä. Järjestettiinpä parit synttäritkin teeman mukaisesti. Äitini hankki minulle jostakin kätköistään vanhoja vaatteitaan mekoiksi ja olipa yksi paita, joka päällä saatoin leikkiä perhostakin. Minulla oli jos jonkinlaista muovihelyä aina kunnon juhlakruunuista arkisormuksiin asti ja saatoin pukeutua niihin kaikkiin kerralla.(En nyt sentään, olisin tukehtunut, jos olisin kiskonut kaikki miljoona ja yksi kaulakorua kaulaani yhtä aikaa!)Silloin halusin näyttelijäksi. Se oli minulle ikuinen päiväuni. Olisin tahtonut päästä kaikkiin maailman prinsessaelokuviin päätähdeksi. Halusin saada jokaisen unelmien prinssin tanssittamaan minua lopun hääkohtauksessa ja herätä satavuotisesta unesta yhden komistuksen suudelmaan. Niin, se olin minä, varmaan yli kymmenen vuotta sitten.



(Ja ennen kuin yksikään ehtii alkaa nauraa minun loistavaa piirustustaitoani, huomautettakoon, että kuvaamataidon numeroni oli lukion pakollisesta kurssista 9 ja peruskoulun päättötodistuksessa peräti 10. En ilmeisesti ole saanut numeroita taitojeni perusteella?)

Nyt kun olen vanhempi, eikä kovin moni ehkä enää uskoisi, että minä olen elänyt tämän pikkukeiju-vaiheen joskus hamassa lapsuudessani, myös ajatukseni näyttelemisestä ovat muuttuneet. En enää tahtoisi näytellä elokuvassa, jonka tarina pohjautuu pelkkään hömppään, rakkauteen, sekä vanhan kuningaskunnan taruihin. Nämä ovat tietenkin tärkeitä aiheita, mitään väheksymättä, mutta sellaisessa elokuvassa näytteleminen ei olisi minun juttuni. Minua ei myöskään tultaisi näkemään kauhuelokuvissa, sillä sellaiset saavat selkäpiini karmimaan. Menetin yöuneni jo Oopperan kummituksen ja Mami hoitaa -sekoilun vaikutuksesta. En voi kuvitellakaan, miten monta yötä olisin valvomatta, jos näyttelisin karmaisevien lihaveitsien ja kurkunleikkaajien maassa. Ah… Minä en ole koskaan katsonut kunnon kauhuelokuvaa, ellei Paranoia(Disturbia)ole sellainen. Sekin on kaiketi lähinnä trilleri. Tähän listaan voidaan lisätä vielä täysin älyvapaat komediat, joita en välttämättä suostu edes katsomaan. Poliisiopistot kulkevat vielä sietokykyni rajamailla, niitä nyt on pakko katsoa. Minusta elokuvassa täytyy olla jokin järki. Komedioita en silti väheksy! En tahtoisi samaan elokuvaan Jim Carreyn kanssa, mutta komedia, jonka juoni on oikeasti älykäs(kuten Tuttisoturi- tai Isi hoitaa –leffoissa)

Lähinnä haluaisin voida ottaa kantaa ja saada ihmiset ajattelemaan omalla työlläni. Minulle olisi tärkeää, että jokainen löytäisi tarinasta jotakin itseä koskettavaa ja jotakin, mikä laittaisi ajattelemaan. Enkä tarkoita elokuvaa, jonka pohja on rakennettu tyhjänpäiväiselle jaarittelulle ja politikoinnille. Suuntaani hakisin ehkä tositapahtumiin perustuvista menestystarinan kertovista elokuvista, kuten Kaikkien aikojen peli(The Greatest Game Ever Played), tai muista samaan genreen uppoavista leffoista. Myös kaikenlainen draama, jossa ihmiset menettävät jotakin tai käyvät lähellä menettämistä ja joutuvat miettimään arvojaan uudelleen, kiehtoo.

En kuitenkaan sanoisi ”ei” musikaaleille, fantasia- tai urheiluleffoillekaan. Lisäksi rikoselokuvat kiinnostavat, tosin lähinnä sen vuoksi, että tahtoisin päästä kirjoittajien pään sisään. En siis ehkä tahtoisi kuitenkaan tällaisissa elokuvissa olla näyttelijänä. Jos olisin loistava näyttelijä ja osaisin lisäksi tanssia, laulaa ja urheilla, olisin varmasti juuri tällaisissa kevyemmissä elokuvissa paljon mukana. Tai sitten ne olisivat sivubisneksenä totisen draaman ja yhteiskuntakritiikin seurana.

Ehkä kaikkein eniten kuitenkin kiehtoo lyhytelokuvissa näytteleminen. Tahtoisin osata tiivistää elämää mullistavat tarinat lyhyisiin pätkiin, jotka koskettavat ja ehkä satuttavatkin. Kipeät tarinat, jotka pysäyttävät ovat kaikkein tärkeimpiä, vaikka niitä tulee vähiten katsottua. Jos ihminen itkee ja nauraa, iloitsee ja suree yhtä aikaa katsoessaan elokuvaa, olen varma, että se on onnistunut. Sellaisessa elokuvassa tahtoisin näytellä, oli se sitten miten tuntematon tahansa.

Tähän kuitenkin lisättäköön, että mikäli olisin loistava näyttelijä, saisin luultavasti itse valita työnantoni melko vapaasti ja päätyisin varmaankin tv-näyttelijäksi. Mieluummin tekisin monta vuotta tv-sarjaa, jossa ihmiset pysyvät pitkän aikaa samoina ja joiden kanssa olisi helppo lopulta puhua asioista. Haluaisin kuulua osaksi suurta tv-sarjaperhettä. Mieluiten näyttelisin ehkä rikossarjoissa, kuten Criminal Minds, NCIS tai Todistettavasti syyllinen tai perhedraamoissa, kuten iki-ihanassa Veljet-minitsarjassa.

Niinpä niin. Taaskaan en osannut päättää


Tyler Ward and Justin Reid(feat. Eppic)- All The Wrong Places

Uudet tuulet

Minulle tämän postauksen kirjoittaminen ei ole aivan selkeää puuhaa. Jo alkuun pääseminen tuntuu vaikealta. On kuitenkin tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta juuri nyt. Aion pohtia elämäntapamuutoksia, koska pienimuotoinen sellainen on minullakin nyt edessä(älkää pelästykö, ei mitään vakavaa, vähän inhottavaa vain).

Elämäntapamuutoksia tehdään yleensä, jos havaitaan jokin sairaus tai jonkin sairauden riski kasvaa. Monille ylipainoisille suositellaan elämäntapamuutosta ja se tulee aiheeseen. Ylipaino lisää monien eri sairauksien riskejä. Tietysti se on myös surullisen näköistä, vaatteiden hankinta vaikeutuu ja muutenkin tuntuu monista varmasti kurjalta. Minun pointtini ei kuitenkaan ollut ottaa kantaa ylipainoisuuteen, vaan johonkin ihan muuhun.

Takaisin aiheeseen siis. Elämäntapamuutoksia on monenlaisia. Jotkut yrittävät kotrolloida pelkkää syömistään esimerkiksi aloittamalla karppauksen, toiset lisäävät liikuntaa ja vaihtavat vähärasvaiseen ravintoon. Mutta miksi? Terveys. Se kai se päälimmäinen syy on. Kukapa ei tahtoisi olla terve, kaunis ja elinvoimainen? Minä ainakin haluan! Haluan elää pitkän ja arvokkaan elämän. Haluan vielä vanhanakin käydä aamulenkillä auringonnousun aikaan, kuten isoäitini. Tahdon olla eläkeikäisenä vahva, terve ja onnellinen. Niin kuin varmasti me kaikki.

Minulle elämäntapamuutos tarkoitti aikanaan liikunnan lisääntymistä(aiempi 1-3 kertaa viikossa on vaihtunut nyt 3-7 kertaan viikossa... joskus siis vieläkin tulee heikompia viikkoja), nyt se tarkoittaa järjestelmällistä painonpudotusta, ruoan kontrollointia ja säännöllisiä jumppaharjoituksia(kunhan saan sopivat ohjeet). Elämäntapamuutoksen(jonka aion saada toimimaan, vaikka se voi olla vaikeaa!)syy voidaan hakea lääkärin vastaanotolta. Minulla on ollut koko kesän ajan polven kanssa ongelmia ja tänään selviteltiin sitten syytä viimeinkin. Kävin jo viime viikolla lääkärissä ja magneettikuvassa, mutta tänään tapasin sitten urheilukirurgin(tai jonkin vastaavan), joka sitten antoi ohjeita ja lähetteen fysioterapeutille. Kaiken takana on nainen... ei, vaan siis ongelma on sama vanha. Jalkapöydässä on luut väärässä paikassa, joka aiheuttaa lattajalan. Lattajalkaisuus kääntää säärtä sisään ja polvilumpiota ulos, jolloin sinne polveen tulee johonkin kohtaan liikaa painetta ja rasitusta. Tähän haetaan apua näin ensisijaisesti jumpan ja painonpudotuksen kautta. Päälimmäinen tavoitteeni ei kuitenkaan ole painonpudotus vaan paikkojen saaminen ehjäksi. Näin täällä meillä. Uutta ihanaa elämää etsimässä.

Jesse McCartney - Good Life

Jos saisin loputtomasti rahaa, minä...

Bloggaushaaste

Niin. Jos saisin loputtomasti rahaa, minä... mitä minä tekisin? Ensimmäisenä mieleen tulee paljon epäoleellisia ja itsekkäitäkin asioita. Ostaisin itselleni uusia vaatteita, uuden pyörän, oman klarinetin, sisustaisin huoneeni uudelleen, hankkisin kuntosalikortin... Mutta lopulta kun sitä miettii, onko millään näistä asioista väliä? Tietysti, jos rahaa todella olisi loputtomasti, minkään ostaminen ei tuntuisi pahalta. Voisin ostaa vaikka jokaisen näkemäni kaupan tyhjäksi ja silti taskun pohjalta löytyisi seteli jos toinenkin. Silti olen sitä mieltä, että raha ei tee onnelliseksi, vaikka siitä onkin apua monissa elämän tilanteissa. Luulen, että liian rahan kanssa voisi olo olla jopa ahdistunut.

Raha merkitsee minulle kuitenkin myös mahdollisuutta auttaa. Perheelläni ei ole koskan ollut kovin paljon rahaa, mutta me olemme tulleet toimeen. Toivoisin, että kaikki muutkin omistaisivat tarpeeksi rahaa edes perustarpeiden tyydyttämiseen. Jos minulla olisi loputtomasti rahaa, lahjoittaisin varmasti paljon rahaa hyväntekeväisyyteen. Olen ehkä huono ihminen, koska nyt en ole kovin helposti luopumassa omastani, vaikka minulla olisikin ylimääräistä. Tekisin ennemmin avustustyötä...

Tämä norsu oli osa jotakin hyväntekeväisyysprojektia Lontoossa. Näitä olisi voinut bongata muistaakseni yli sata ympäri kaupunkia!

Ja jotta pääsisin takaisin itseeni ja omaan itsekkyyteeni, voin mainita myös sen, että auttaisin kovin mielelläni vanhempani irti lainoista, joita he ovat pankilta ottaneet. En tiedä miten suuria ne ovat, mutta niitä kuitenkin on(ainakin minun tietääkseni). Haluaisin vanhemmilleni tilaisuuden elää ja vanheta tarvitsematta miettiä rahaongelmia. Jostain syystä en ole varma, että isäni tahtoisi sitä, mutta luulen, että äitini ainakin olisi ihan mielissään. Mutta voisin antaa vanhemmilleni ja veljelleni silloin vaikka miten paljon rahaa. Tosin luulen, etteivät he suostuisi ottamaan sitä vastaan. Äiti ja isä olisivat ehkä sitä mieltä, ettei lapsen kuulu elättää vanhempiaan.

Minä itse kuitenkin matkustelisin paljon. Kävisin maailmanympärysmatkalla. Kiertäisin kehitysmaita, joissa voisin auttaa ihmisiä rahallisesti tai muuten, mutta piipahtaisin myös teollistuneissa maissa. Voisin viettää parikin vuotta ulkomailla ja vain nauttia elämästä. Raha myös takaisi minulle mahdollisuuden elää tehden sitä mitä minä eniten rakastan. Voisin kirjoittaa, urheilla, lukea, soittaa ja tanssia niin paljon kuin sielu sietäisi, eikä tarvitsisi murehtia työssä käymisestä.

Yksi unelmistani olisi myös omistaa jonakin päivänä oma mökki tai maalaistalo. Maalaistalo saisi olla juuri se Vanhatalo, josta mainitsin postauksessa 50. faktaa osa 2. Se on minulle tärkeä paikka, vaikka käyn siellä melko harvoin. Kunnostaisin sen entiseen loistoonsa. Voisin jopa asua siellä ympäri vuoden, koska ei olisi mikään pakko tehdä töitä.(Saattaisin kuitenkin työskennellä, sillä elämä voisi olla aika tylsää ilman jotain tehtävää).

Mökkini ikkunasta saisi sitten olla vaikka tällainen näkymä.

Ja koska muutamassa viime postauksessa ei ole ollut biisilinkkiä, sellaisia tulee tässä. Liitän ne haasteen osaksi vielä mainitsemalla, että ainakin näiden artistien keikoille tahtoisin(ja menisin!) jos minulla olisi loputtomasti rahaa.

Rascal Flatts - Here Comes Goodbye
Coldplay - Clocks
Tyler Ward - Good Life (Feat. Heather Janssen) - OneRepublic Cover